Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Eveliina Mähönen, tai Eva M., miesystävän suussa Ma-honey, työskentelee Pariisin parhaassa vintagemuotia myyvässä liikkeessä Le luxessa. Koska kaupan valikoimista siirtyy yhtä ja toista myyjän omaan vaatekaappiin, hän tarvitsee myös toisen työn aamiaistarjoilijana. Joskus siellä voi istahtaa kahville nuoruuden au pair -perheen esikoisen Lucasin kanssa. He ovat jonkinlaisissa väleissä, vaikka Lucas kuvailikin Evaa mitättömäksi kauan sitten.
Kirjailija Elisa Suokko on työskennellyt Elle-lehden toimittajana ja asunut Pariisissa, ja muotimaailman, muotisuunnittelijoiden ja vaatteiden tuntemus näkyy hänen ensimmäisessä romaanissaan Le luxessa.
Eveliina on oman tiensä kulkija. Hänen siskonsa ovat suuntautuneet vanhempien kirjakaupasta akateemisille aloille, mutta Eveliina valitsi toisin ja on saanut päätöksilleen vanhempiensa tuen, vaikkei aina ymmärrystä.
Kun työmatkalla laina-auton kanssa sattuu kommellus, joka tutustuttaa komeaan kartanonherraan, kuviot kämppiksen, taiteilija Iriksen, sekä alakerran Les autres -kahvilan (suomeksi ”toiset ihmiset, muut”) terassilla istuskelut vaihtuvat viikonloppuihin ylellisissä kohteissa ja lopulta uuteen työhön muotisäätiössä. Miksi ihmeessä hurmaava muotisuunnittelija lopetti vain muutaman vuoden jälkeen? Kokoelma saadaan esille yleisön ihasteltavaksi, mutta selviääkö salaisuus ikinä?
Ja mitä Lucas oikein yrittää sanoa, tai Iris, tai alakerran bistron pitäjä, kun Eveliinalla on uuden ylellisen elämänsä alussa kaikki niin hyvin? Tosin kihlatulle suunniteltu yllätys, uuden oman kodin esittely kaikille, jotka tahtovat maksaa kahdeksan ja puoli euroa lehden irtonumerosta, ei osoittaudu niin hyväksi yllätykseksi kuin Eveliina arveli. Miten käy parisuhteen, kun ihastuneet todella tutustuvat toisiinsa? Saavatko Eveliinan ystävät käydyksi tärkeät keskustelut tämän kanssa?
”Ei valokuvia”, ankara ääni yläpuoleltani sanoi.
Säikähdin kamalasti ja piilotin valokuvauslaitteen takaisin laukkuuni. Tietenkin paikassa oli joku hirveän ankara kuvauskoodi, joka kielsi valokuvat, somevideot ja muun raskauttavan materiaalin.
”Anteeksi”, sopersin tavalla, joka ei lainakan sopinut pariisilaisen vintagemyymälän viileälle myyjälle.
Vasta sitten katsoin ylös. Tiukkailmeisen vartijan sijaan näin huvittuneen Lucasin. Sillä kertaa hänen hiuksensa oli harjattu suhteellisen siisteiksi ja villapaita oli korvattu melko rypyttömällä kauluspaidalla.
”Tosi hauskaa”, sanoin ja toivoin heti, että olisin lausunut jotakin vähän piikikkäämpää.
”Anteeksi, en vain voinut vastustaa kiusausta. Olit jotenkin haavoittuvassa tilassa. Oli tietenkin lapsellista käyttää sitä hyväkseen.”
Tuhahdin vastaukseksi.
”Mikä toi sinut tänne eteiseen ypöyksin?” hän kysyi.
”Joku yritti puhua kanssani klassisesta musiikista venäjäksi.”
”Tiedän ihmistyypin. Teit aivan oikean ratkaisun. Haluatko tietää salaisuuden, miten tuollaisista keskusteluista selvitään? Jos joku mainitsee viulistin tai kapellimestarin, sano, että pidit kovin jostakin hänen konsertistaan. Sitten vain keksit hyvät detaljit: jonkun sävellyksen nimi ja paikka, jossa sen kuulit.”
”Ai niin kuin Simo Sinfonia Näsijärven markkinoilla?”
