Karoliina Niskanen: Muamo

Muamo

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Muamo on kirjailija, näyttelijä, rap-artisti Karoliina Niskasen toinen romaani. Ensimmäinen, vuonna 2020 ilmestynyt Tilhi oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Vaikka Muamo sijoittuu historiaan, toisen maailmansodan aikoihin, se tuntuu juuri nyt hyvin ajankohtaiselta. Muamossa oman kotinsa ja kotiseutunsa joutuivat jättämään sadattuhannet karjalaiset, nyt sen joutuvat tekemään miljoonat ukrainalaiset. Kirja kertoo, että vaikka karjalaiset muuttivat saman maan sisällä, helppoa se ei silloinkaan ollut. Evakot olivat sen ajan mamuja, heitä ryssiteltiin, heiteltiin kananmunilla, yöpaikkaa oli vaikea löytää, joillekin navetasta… 

Muamossa eletään sekä Laatokan Karjalassa että Pohjanmaalla. Se kertoo sodan aiheuttamista kärsimyksistä, evakkoudesta, nälästä, kaltoin kohtelusta. Rankat teemat eivät kuitenkaan saa lohduttomaksi, sillä kirja sisältää paljon lämpöä ja lohtua. Kaiken kauhean keskellä on toisista välittämistä, syvää ystävyyttä, vahvaa äitiyttä, ikiaikaista karjalaista viisautta… On hienoja luontokuvauksia. Ihmisen ja eläimen välillä on elävä yhteys.

”Aino kertoo kasvaneensa lehmien kanssa, ne ovat osa häntä… Aino kertoo, että kun Kanerva (vasikka) kuoli, Leinikki vain seisoi, se seisoi pienokaisensa vierellä koko yön ja katseli taivaalle, ja sen silmistä valui kyyneliä, niin suuria, ettei Aino ole koskaan nähnyt…”

Kahdesta tytöstä tulee kaksi hyvin erilaista äitiä. Heistä toinen, päähenkilö tulee Laatokan Karjalasta, toinen Pohjois-Pohjanmaalta, jonne on nuorena muuttanut Ruotsista. Toinen puhuu karjalan murretta tai karjalan kieltä. Kieltä taitamattomana en ihan kaikkia sanoja ymmärrä, mutta se ei haittaa lainkaan, asiat tulevat tarinan kautta kuitenkin ymmärretyksi. Ja karjalan kieli on kuin musiikkia! ”Nugu, nugu nurmilindu/ väzy väzy västäräkki/nugu nurmella hyvällä/ kuldane kuvaamazeni/ Magua peitos mualimalda,/ nevalotoi nieglazeni…” 

Toinen äideistä, Anna, puhuu aluksi vain ruotsia, koska se on hänen äitinsä kieli ja hänen lapsuutensa kotikieli. Suomea hän ei ymmärrä, sen hän oppii vähitellen Pohjanmaalla. Nuorten naisten tiet kohtaavat, kun karjalainen tulee evakkona Annan anopin taloon. Toisen kerran naiset kohtaavat Laatokan Karjalassa, jonne karjalainen äiti muuttaa välirauhan aikaan, ja Anna tulee perässä. Eletään vanhalla kotiseudulla, kunnes taas on lähdettävä. Rajaa siirrellään, koti jää rajan toiselle puolelle.

”Mikä se semmoinen raja edes on, hän on ajatellut, herrojen huoneissa piirretty tuherrus. Ei meijän maassamme ole viivoja, ei merkkejä ei kieltoja. Ei multaan voi kynällä rajoja maalata. Maa löytää itse omat rajansa.”

Karjalainen äiti on ilman etunimeä lähes tarinan loppuun asti.  Vasta tultuaan evakkona Pohjanmaalle nainen sanoo olevansa Aino. Se ei kuitenkaan ole hänen oikea nimensä, Aksinjaksi hän paljastuu vasta kirjan lopussa. Monet evakot muuttivat venäjänkieliset nimensä suomalaisiksi, Aksinjastakin tuli Aino.

Aino-Aksinjasta kirja kertoo naisen elämänvaiheiden kautta: ensin hän on äitinsä jalkovälistä tipahtanut veren ja liman peittämä mytty, sitten vauva, tyttöne, piika, miniä, äiti, emäntä, muamo… Tai ensin on ezimuamot, muamot, sitten tytön syntymä… Aluksi ihmettelin, miksei kirjailija kerro päähenkilön nimeä, miksei hän anna päähenkilön olla minä-kertoja. Mutta nerokashan ratkaisu on, se kertoo alleviivaamatta elämän perustotuuksia: kukaan ei ole erillinen vaan jokainen on osa jatkumoa, yksi helmi suvun muodostamassa helminauhassa; kaikilla meillä on muamomme ja ezimuamomme; jokainen on saanut alkunsa naisen jalkovälistä tipahtaneesta mytystä, kasvanut siitä aikuiseksi ja tullut vanhaksi…

Aino-Aksinjalla on kaksi lasta, Ruužu ja Varba. Ruužun syntymä on  yksi kirjan vaikuttavimmista kohdista. Annalla on yksi lapsi, Juho. Lastaan Anna ei hoida, vaan jättää pojan anopin hoitoon. Aksinja rakastaa lapsiaan heti kun ottaa ne vastasyntyneen rinnoilleen, Anna löytää äidinrakkauden itsestään vasta vuosien päästä. 

Jälkisanoissa Niskanen esittää monen sivun mittaiset kiitokset kirjan syntyyn vaikuttaneille. Karjalankielisistä itkuvirsistä hän kiittää Pirkko Filmania. Itkuvirret ovat yhteisöään hoitavia rituaaleja, eivät viihdettä. Ne ovat myös tärkeitä karjalaisen kulttuurin ja karjalan kielen säilymisen kannalta. Niskanen toteaa kiitoksissa: 

”Raskaasta historiasta huolimatta karjalainen kulttuuri elää yhä vahvana, ja nuorissa on tulevaisuus. Karjalan kieli on hätätilassa ja tarvitsee pikaista elvytystä.” 

Niskanen kiittää kirjan syntyyn vaikuttaneita ihmisiä, minä kiitän Niskasta: Kiitos upeasta, vaikuttavasta kirjasta, siitä jää mieleeni pysyvä muistijälki!

Kiitän myös kirjan kannen tekijää Sanna-Reetta Meilahtea. Minulle kannen kuva kertoo kauniisti sen, mikä kirjassa on keskeistä!

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 288 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...