Aina kun näen Terra Cognitan kirjoja kirjastoissa tai kirjakaupoissa, jään selailemaan niitä innolla, sillä jokainen lukemani kirja kustantamolta on ollut henkisesti raikas ja uudistava. Robert Triversin Petos ja itsepetos ihmiselämässä on myös sellainen ja jo syntyessään aiheeltaan sen verran klassikko, ettei se koskaan vanhene. Se, että uskomme valheisiin ja niillä petämme itseämme, kuuluu ihmisen elämään.
Trivers puhuu suoraan tabuista. Hän väittää meidän pettävän itseämme voidaksemme pettää muita paremmin, sillä toisten puijaamiseksi meillä saattaa olla hänen mukaansa houkutus järjestää informaatiota sisäisesti kaikennäköisillä epätodennäköisillä tavoilla, ja tämä tapahtuu pääosin tiedostamatta. Trivers lähtee siitä olettamuksesta, että itsepetoksen ensisijainen tehtävä on hyökkäävä, kun mittana on kyky puijata muita.
Omassa lajissamme petos ja itsepetos ovat saman asian kaksi puolta. Jos petoksella tarkoitetaan vain tietoisesti harjoitettua pettämistä, suoranaisia valheita, huomaamatta jää paljon suurempia tiedostamattoman petoksen luokka, muun muassa aktiivinen itsepetos. Toisaalta jos tutkitaan itsepetosta eikä nähdä sen perustuvan toisten pettämiseen, sen tärkein tehtävä jää huomaamatta. Saattaa olla houkutus rationalisoida itsepetos tarkoitukseltaan puolustukselliseksi, kun todellisuudessa se on yleensä hyökkäävää.
Aktiivinen itsepetos voi olla myös suoja pahaa vastaan. Me elämme mitä oudoimmissa tilanteissa, joissa on sekä petettävä muita että itseään. Onko asialle tehtävissä sitten mitään? Triversin mielestä on. Hän ei ole tyytyväinen nykytilanteen lohduttomuuteen vaan uskoo ajan olevan nyt kypsä yleiselle, evolutiiviseen logiikkaan perustuvalle petoksen ja itsepetoksen teorialle, joka periaatteessa pätisi kaikkiin lajeihin, mutta aivan erityisesti meidän omaan lajiimme, ihmisiin. Mutta ensin aluksi hänen pitää ripittää ihminen ja itsensä.
Hänen mielestään olemme läpikotaisin valehtelijoita, jopa itsellemme. Yksi arvokkaimmista ominaisuuksistamme, kieli, sekä vahvistaa kykyämme valehdella että laajentaa sitä merkittävästi. Valehtelemme ajassa ja paikassa kaukana olevista tapahtumista, toisten käyttäytymisen yksityiskohdista ja merkityksistä, sisimmistä ajatuksistamme ja haluistamme ja niin edelleen. Mutta miksi tämä itsepetos, hän kysyy kirjassaan melkein jankaten: ”Miksi meillä on ihmeellisiä aistinelimiä informaation havaitsemiseksi, mutta vääristämme saamamme informaation?” Tässä onkin hyvä kysymys kaikille pohdittavaksi.





