Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tytär istuu isänsä takana moottorikelkassa kuin lapsi. Isä on ihan lähellä, vain parin kangaskerroksen päässä, mutta silti tavoittamattoman kaukana. Heillä ei ole yhteyttä eikä yhteistä kieltä.
Romaanissaan Puiden luo Ella-Maria Nutti ajattaa isän ja tyttären viemään polttopuita paljakkaan, tunturin puuttomalle laelle. Vähä vähältä Nutti heittää kapuloita rattaisiin ja tekee kaksikon olosta yhä tukalampaa, ikään kuin pakottaakseen heidät kohtaamaan toisensa. Ensin tuhoutuu kelkka ja tulee myrsky. Sitten loppuu kännykästä akku ja vähät eväätkin syödään loppuun. Heille jää enää autiotuvan kamiina, kahvia, kaurapuuron litkua, pelikortit ja toisensa. Silloin ei voi enää muuta kuin puhua.
Kirjan nimi, Puiden luo, saa tarinassa monia eri merkityksiä. Puut tuovat valoa ja lämpöä autiotupaan ja suojaa paljakalla riehuvaa tuulta vastaan. Puiden luo hakeudutaan turvaan. Ne edustavat pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Niiden luo mennään hakemaan lohtua. Ero hiljattain lukemaani Richard Powersin Ikipuihin verrattuna on tosin se, että Nutti ei nimeä puita tai erottele vaivaiskoivua kuusesta. Puu kuin puu. Myös isä vertautuu puuhun:
Hänelle puhuminen on kuin puulle puhuisi. Runko pysyy mykkänä, mutta sitten oksat alkavat havista jossain toisessa kohdassa ja toisesta syystä.
Tytär on kaivannut isänsä huomiota koko ikänsä, olipa kyse sitten porojen merkitsemisestä tai Lucia-neitona patsastelusta. Isä ei kuitenkaan kehuja osaa jakaa, ei ole opettanut tyttärelleen saamea eikä tuntureiden nimiä.
Molemmilla on kipuja, ja molemmat ovat kokeneet menetyksiä. Molemmat ovat toisista huolissaan ja yrittävät jakaa toistensa kuormaa. Molemmat rakastavat toisiaan ja myös tietävät sen. Ehkä heidän välisensä sanaton rakkaus on syvempää ja kestävämpää rakkautta kuin sanoin ilmaistu. Se ainakin auttaa heitä kumpaakin ymmärtämään, miksi toinen lopulta on sellainen kuin on.
Muutama vuosi sitten puussa ei ollut juuri lainkaan lehtiä jäljellä, isä sanoo. Hänen kurkkuaan tuntuu kuristavan ja hän rykäisee uudelleen. Eikö se voikin nyt paremmin? isä kysyy ja katsoo minuun vinosti. Minä nyökkään.
Nutti kuvaa koskettavasti ruotsinsaamelaisten elämää ja saamen asemaa heidän kotikielenään. Kerronta kimpoilee sujuvasti nykyhetkestä lyhyisiin takaumiin ja takaisin. Isän ja tyttären suhde tarkentuu tarinan edetessä sekä tekojen että sanojen kautta, ja kumpikin heistä alkaa tuntua läheiseltä. Kumpaakin on helppo ymmärtää.
Kirjan on suomentanut Jaana Nikula.
