Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olenpa tätä kirjaa pyöritellyt pitemmän aikaa aivan kuin hoitajat kirjan tekijää! Itkenyt, nauranut ja kieltänytkin: Kamala kohtalo. Mikä huumori! Ei noin paljon voi vaatia itselleen yhteiskunnalta… jne.
Kaikki alkoi siitä, kun insinööri Arja Ahtaanluoma viilsi mattoveitsellä luuhun asti ulottuvan haavan sormeensa, eikä ensiavussa toimittu oikein. Vasta kolmannella reissulla otettiin asianmukaiset kokeet, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, sillä verenmyrkytys oli jo pitkällä ruumista tuhoamassa.
Lopulta edessä oli kaikkien raajojen amputoiminen.
Surujen, itkujen, epäonnistumisten, riitojen, vaatimusten, sitkeyden, sisun, ponnistelujen, auttamisten jälkeen lopputuloksen näette, jos ette jostakin syystä tohdi kirjaan käsiksi käydä, lukea, tuossa kansikuvassa: kohtuullisen hyvin kaikki – autolla ajaminenkin onnistuu.
Pätkittäin eteenpäin takapakkien kautta; niin etenee prosessi kirjassa, joka tarkkoine yksityiskohtineen paikoin tuo mieleen Päätalon Kallen kuvaukset tuskaisten, lähes toivottomien urakkojen kimpussa.
Lukija elää mukana toivomassa: kunpa ei olisi noin hankalaa ja kunpa onnistuisi!
Arjan pikimusta leikkaava huumori. Sekin tässä kerronnassa pitää mukanaan, malliksi vaikkapa Iina, joka latjasi kärryyn äidille muka elintärkeitä tavaroita:
Ihmettelin, mitähän mahtoi tytär nyt löytölaarista löytää, kunnes räjähdin hervottomaan kikatukseen. Paketit sisälsivät sormi- ja varvaslaastareita!
Entä asunnonhankkimiseen aviomieheltä saatu lupa: sain vapaat tyngät Joonakselta tehdä tarjouksen asunnosta. Tai kandien töllistelyä lääkärin esitellessä Arjaa kandiparvelle: Kandit tuijottivat minua vaivaantuneina kuin Picasson taulua.
Pätkitty. Katkottu. Höylätty. Veistelty. Kaavittu. Kursittu. Sellaisena näkee Arja itsensä, mutta vammaisuuden takaa alkaa vähitellen pilkottaa ja löytyä myös minuus.
Lopulta Puolinainen on luettu kokonaan. Lukijana jätän kirjan ja jään elämään omaa elämääni, Arja omaansa, todeten, etteivät puntit aivan tasan ole – vaan tulevaisuudesta tiedä. Muistellen samalla viimeksi yhtä rankkaa, samantapaista luettavaa viiden vuoden takaa: Marja Korhonen – Häivähdyksiä, erityinen elämäni, jonka Marja kirjoitti silmillään, kun muita liikkuvia osia ei koko naisessa ollut.