Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mustavalkoinen ajattelu ja vastakkainasettelu, siinä tuntuu olevan kaksi ajallemme ominaista ongelmaa. Miksi nykyaikana on niin helppo kärjistää, haastaa riitaa ja liioitella, ja miksi netti ja some tuntuvat kaikin puolin vain pahentavan asiaa? Aihe ei ole helppo, itse asiassa Asta Lepän äitikin epäilee heti alkajaisiksi, etteikö kirjaa voisi suosiolla tehdä helpommasta aiheesta.
Ennen kirjan lukemista arvelin Lepän lähestyvän aihetta tutusta näkökulmasta, eli perinteisen mediakentän muutoksesta ja erityisesti netin mediamonopoleista ja niiden algoritmeista. Eipä suinkaan, kirja on jaoteltu viiteen kappaleeseen, jotka käsittelevät terveyttä, hyvyyden ja pahuuden problematiikkaa, ihmisen luontosuhdetta, nuoruuden ja ikääntymisen suhdetta sekä sukupuoli-identiteettiä. Näennäisesti näillä aiheilla ei ajattelisi olevan paljoa yhteistä kirjan teeman kanssa, mutta niinpä vain Leppä saa sidottua aiheista yhtenäisen teoksen.
Erilaisia aiheita kokoaa yhteen punainen lanka, joka alkaa modernin ihmisen ahdistuksesta: yksinäisyydestä, pelosta ja epävarmuudesta. Nämä taas liittyvät laajemmin siihen pohjimmaiseen kysymykseen, että millä tavalla yhteisömme muodostuu. Keitä ovat “me” ja ketkä puolestaan kuuluvat “ulkopuolisiin”. Tarpeemme tuntea yhteenkuuluvuutta ja olla osa jonkinlaista yhteisöä, on yksi ihmisen syvimpiä tarpeita. Perinteisillä yhteisöillä ei kuitenkaan mene nykyään kovinkaan hyvin; globaali kapitalistinen kilpailu katkoo ihmisten välisiä solidaarisuuden siteitä ja perinteiset yhteisöt horjuvat siten yhä enemmän. Samaan aikaan yhteiskunnan vaatimukset yksilöä kohtaan tuntuvat aina vain kasvavan, ja uusjako luusereihin ja voittajiin aiheuttaa kasvavaa ahdistusta ja vihaa. Katkeria tunteita aiheuttaa varsinkin se, että individualistisessa yhteiskunnassa pärjäämättömyyden katsotaan usein olevan vain ihmisen oma vika.
Yhteiskunnassa on siis tilausta uudenlaiselle heimoutumiselle ja yhteenkuuluvuuden tunteelle. Kuulostaa hyvältä, mutta asiassa on muutama suurempi kuoppa. Sosiaalinen media on ensinäkemältä erinomainen tapa rakentaa uutta yhteisöllisyyttä, mutta moni huomaa pian, että reagointi somessa lähtee helposti lapasesta. Itse asiassa some muistuttaa monella tavalla ruuhkautunutta moottoritietä, jossa ihmiset tööttäilevät ja näyttävät surutta toisilleen keskisormea. Somea toisin sanoen vaivaa tieraivo. Tieraivon taustalla on anonyymiyden kirous; kun emme oikeasti näe toista ihmistä, hänestä on helppo luoda mielikuva, jota vastaan hyökätä.
Tällaisille modernin teknologian yhteen tuomille uusheimoille onkin tyypillistä, että ne ovat luonteeltaan horjuvia, epäaitoja ja -inhimillisiä, eivätkä tarjoa aitoa vastavuoroisuutta. On kuitenkin tapoja luoda yhtenäisyyttä horjuvaankin yhteisöön ja se on yhteinen vihollinen. Yhteisen vihollisen kautta ihmiset voivat yhdistää raivonsa, jolloin lopputulos on jotain yksilöä suurempaa. Yhdessä raivotessa nykyihminen voimaantuu.
Kuten historiasta tiedämme, viholliskuvien hyödyntäminen ei ole mikään uusi keksintö, päinvastoin. Merkitystyhjiössä elävä kansakunta, jolla ei ole työtä, rahaa eikä tulevaisuutta on totalitarismin kivijalka. Sellaisesta on vahvan johtajan helppo luoda ryhmäpainetta noudattava massa, joka marssii yhdessä kohti luvattua, parempaa tulevaisuutta. Yhteisöllisyyden horjuminen ja vastakkainasettelujen ruokkiminen on siten helposti resepti katastrofiin.
Sävyttömät sanat on esseeteos samoin kuin Lepän edellinen kirja Voittajien varjot : Elämää eriarvoisten tasavallassa. Pidin jo edellisestä kirjasta aika lailla, mutta Sävyttömissä sanoissa Asta Leppä tuntuu todella löytäneen oman tapansa kirjoittaa. Toisin kuin perinteisessä tietokirjassa, jossa mielestäni on hyvin tärkeää lähestyä aihetta järjestelmällisesti, Lepän kirja rönsyilee ja lähestyy aihetta hyvin yllättävistä lähtökohdista. Siitä huolimatta en kokenut kirjaa millään tavalla sekavaksi, päinvastoin oli ilahduttavaa, että en ihan tiennyt, mihin suuntaan Leppä on tähtäämässä, mutta pian koinkin yllättävän ahaa-elämyksen.
Kirjoittajana Leppä on tunnettu sympatiastaan syrjääntyneille, harvoin lukee yhtä humaaneja kirjoituksia, jotka pistävät samalla myös oman itsensä likoon. Siitä huolimatta Leppä ei kirjoita vain omista mielipiteistään ja havainnoistaan, kirjassa viitataan paljon muiden muassa Slavoj Žižekin, Hannah Arendtin ja Michel Foucaultin kirjoituksiin. Kotiläksynsä Leppä on siis ehdottomasti tehnyt ja argumentit tuntuvat hyvin perustelluilta ja taustoitetuilta. Tarkkanäköinen, empaattinen kirja on suositeltavaa luettavaa olivatpa omat näkemykset sitten miltä laidalta hyvänsä. Kaikilla olisi varaa pysähtyä hieman vetämään henkeä ja oikeasti nähdä lähimmäiset.