Sonja Koski: Simpanssi sisällämme

Simpanssien ja ihmisten edeltäjien yhteinen kantalaji erkani noin 6–7 miljoonaa vuotta sitten. Evoluution historiassa tämä ei ole aika eikä mikään, mikä näkyy siinäkin, että simpanssien geeneissä on enemmän yhteistä ihmisen kuin gorillan kanssa. Niinpä apinatutkimus kertoo väistämättä myös meistä. Monet ominaisuudet, joita on pidetty vain ihmisille ominaisina, löytyvät yllättäen myös simpansseilta. Se nostaakin kysymyksen: mitkä sitten ovat lajityypillisiä ominaisuuksia juuri meille?

Sonja Koski (1973–2025) edusti harvinaista suomalaista osaamista, sillä Suomessa ei opeteta kädellistutkimusta, vertailevaa psykologiaa eikä biologista antropologiaa. Suomenkielistä kirjallisuutta aiheesta löytyykin lähinnä primatologi Frans de Waalin yleistajuisista teoksista. Simpanssi sisällämme on siten tarpeellinen pelinavaus, ja myöskin poikkeuksellisen helposti suurelle yleisölle avautuva kirja.

Kirjassa tutustutaan erityisesti simpansseihin ja bonoboihin, jotka ovat kummatkin yhtä läheistä sukua ihmisille, mutta joiden sosiaalinen käyttäytyminen on muuten varsin erilaista. Meille on yhteistä äärimmäisen sosiaalinen luonne, jota leimaavat kiinteät ja pitkäkestoiset yksilösuhteet. Sovittelemme riitojamme, käytämme älykkyyttämme hahmottamaan yhteisön sisäisiä suhteita, ja hyödynnämme tietojamme sosiaalisten strategioiden rakentamiseen. Simpansseista ja bonoboista ei voi lukea ajattelematta, miten inhimillistä niiden käyttäytyminen onkaan – eikä aina positiivisessa mielessä.

Koski pureutuu myös sodankäynnin biologisiin juuriin. Simpansseilla sotaisuus ei ole mikään poikkeus vaan keskeinen piirre niiden käyttäytymisessä, päinvastoin kuin bonoboilla. Tämä herättää kiinnostavia kysymyksiä myös oman sotaisuutemme juurista. Sekä ihmiset että simpanssit muodostavat ryhmiä, jotka hyökkäävät järjestelmällisesti naapuriyhteisöjä vastaan. Toisin kuin simpanssit, me kuitenkin siedämme ventovieraita yksilöitä hämmentävän hyvin ja pystymme heidän kanssaan myös yhteistyöhön. Kirjassa on hyvää pohdintaa, mistä tämä hyvin perustavanlaatuinen ero lajien välillä saattaa johtua.

Empatia saa niin ikään kirjassa tilaa, mitä se oikeastaan on ja kykenevätkö simpanssit empatiaan? Entäpä moraaliin ja rakentamaan yhteisöä määrittäviä normeija? Voi tulla yllätyksenä, että pyrkimys tasapuolisuuteen ja normatiivisuuteen ei suinkaan ole vain ihmisyhteisöjen ominaisuus.

Yksi kirjan asettama kysymys ansaitsee kuitenkin suurempaa huomiota, ja tämä on tietysti se suuri kysymys älykkyydestä, eli miksi juuri me istumme tässä ruudun äärellä, mutta simpanssit ja bonobot eivät. Vastaus on hieman yllättävä. Toisin kuin voisi kuvitella, isot aivot eivät ole itsestäänselvästi eliölle hyödylliset, oikeastaan päinvastoin. Ongelma on, että isot aivot vievät paljon energiaa, erityisesti lapsuuden kiihkeimmässä kasvuvaiheessa, jolloin ne voivat viedä energiankulutuksesta yli 60 %. Tähän liittyy ongelma, sillä toisin kuin muita elimiä, aivoja ei voi pitää nälässä vahingoittamatta niitä: energianpuute johtaa nopeasti hermosolujen pysyviin vaurioihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että aivojen on saatava ravintoa jatkuvasti läpi elämän ja kaikissa ympäristöoloissa, joissa laji sattuu kohtaamaan. Niinpä niukin vuodenaika asettaa aivojen koolle ylärajan.

Muitakin vakavia ongelmia seuraa. Jos suurin osa käytettävästä kokonaisenergiasta menee aivojen ylläpitoon, ei ruumiin ylläpitoon riitä samalla tavalla paukkuja, ja lisääntyminenkin hidastuu. Juuri tästä syystä suuriaivoiset lajit kasvavat ja lisääntyvät hitaammin kuin pieniaivoisemmat sukulaisensa. Tässä luonnollisesti piilee iso riski kuolla ennen lisääntymistä. Sen lisäksi emon täytyy pysytellä hengissä jälkeläisten pitkän lapsuusajan, koska suuriaivoiset poikaset vaativat pitkään hoivaa, ja tämä puolestaan rajoittaa emojen lisääntymistahtia. Yhtäkkiä käykin hyvin selväksi, miksi suuret aivot ovat eläinkunnassa niin harvinaista luksusta.

Tässä kohdassa on syytä nostaa esille kirjan yllättävä poikkeama marmosetteihin – yllättävä, koska ne eivät ole lähisukulaisiamme, eivätkä myöskään erityisen suuriaivoisia. Niitä on kuitenkin tutkittu paljon, koska ne ovat mestareita yhteistyössä, mikä on myös meidän vahvuutemme. Meitä yhdistää myös se, että olemme yhteistyölisääntyjiä, eli lajeja, joissa poikasista huolehtii laajempi yhteisö. Nykyisessä ydinperhemallissa tämä on helppo unohtaa, mutta tällä hetkellä ei tiedetä ainuttakaan yhteiskuntaa, jossa äiti jätettäisiin lapsen kanssa järjestelmällisesti pärjäämään omillaan, toisin kuin tapahtuu lähisukulaisillamme.

Avun muodot ja vastuuden jakautuminen vaihtelee yhteiskunnasta riippuen, mutta olennainen kohta on tämä: avustavien hoivaajien ansiosta ihminen lajina voi samaan aikaan saada tiuhaan lapsia, ja silti lapset voivat kasvaa hitaasti ja selvitä terveinä itsenäisyyteensä asti. Tämä on toki hyvin kätevää, mutta voi olla että taipumuksemme hoivaan on hyödyntänyt meitä lajina laajemminkin. Kun yhteisön jäsenten antamasta hoivasta ja avusta tulee pakollista poikasten selviämiselle, evoluutio suosii paitsi biologisia myös apua lisääviä psykologisia ominaisuuksia. Toisten tarpeiden huomioiminen, empatia ja motivaatio auttamiseen ovat ominaisuuksia, joista on hyötyä paitsi poikasten hoitamisessa, niin kaikessa muussakin yhteistyössä.

Yhteistyölisääntymisen hypoteesi ei kumoa ajatusta metsästyksen merkityksestä yhteistyön muotoutumisessa eikä ruoan kypsentämisen roolia lajimme evoluutiossa, mutta tarjoaa tärkeän lisäpalasen: selityksen sille, miten suuret aivot ja pitkä lapsuus ylipäätään saattoivat olla mahdollisia.

Jos Frans de Waalin kirjat ovat jo entuudestaan tuttuja, Simpanssi sisällämme ei tarjoa hirveästi uutta tietoa. Uusille lukijoille tämä on kuitenkin mainio johdatus aiheeseen. Kirja antaa hyvän kuvan miksi kädellistutkimus on niin kiinnostavaa, tässä jos missä mennään isojen kysymysten äärelle. Kirjaa lukiessa tulee väistämättä ajatelleeksi, miten helposti pidämme omaa lajiamme jotenkin väistämättömänä, vaikka se ei sitä ole. Bonobot ja simpanssit muistuttavat, että luonto voi rakentaa hyvin erilaisia ratkaisuja saman lähtökohdan pohjalta, eikä mikään niistä ei ole itsestäänselvä, ei edes me.