Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tämä on taas näitä kirjoja, että en ole ihan varma, miksi tähän ylipäänsä tartuin. Taisi olla kuvastossa sen verran houkuttelevasti kuvattu? En muistanut lukeneeni Vesa Heikkiseltä mitään muuta, mutta Kielen voiman olen näköjään lukenut viisitoista vuotta sitten. Katalogissa lupailtiin esseitä, jotka käsittelevät sopua ja sitä, miten sopu ei aina ole toivottava tila, ja luvattiin tökkimistä ja hymistelyn riitauttamista, aihepiireinä tiede, talous, journalismi ja ihmisen luontosuhde. Miksipä siis ei!
Sopii pohtia, millaisia asioita pidämme nyt selviöinä ja olisiko viisasta välillä tökkiä näitä sopuja terävällä kepillä. Ehkä voi ajatella jopa niin, että joidenkin sopujen kyseenalaistaminen vie meitä kohti entistä perustellumpaa yhteisymmärrystä ja parempaa yhteiskuntaa. Sopiva määrä selviömäisten sopujen kriittistä kyseenalaistamista pitää yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunnatkin valppaina: Kaikki konsensus ei ole tavoittelemisen arvoista konsensusta. Syvä, aivopesty sopu voi johtaa hukuttavaan sotaan.
Tällaisesta lähtökohdasta voisi päätyä monenlaisiin suuntiin. Miksei tällaista esipuhetta voisi olla hyvinkin kiistanalaisen kirjoituskokoelman johdantona. Heikkinen ei kuitenkaan ole populistinen räyhääjä, vaan kyseenalaistaa sittenkin aika maltillisella tasolla asioita.
Kirjan aloittaa essee “Toisia totuuksia sopuleista”, jossa kerrotaan Heikkisen omasta historiasta sopulien tappajana, pohditaan mitä Mauno Koivisto todella sanoi sopuleista ja miten Disney ylipäänsä loi sopulien kyseenalaisen maineen. Sopuliteemasta päästäänkin sitten tarinoihin, joihin laumasieluisesti uskotaan ja pohditaanpa vielä hymyillen valehtelevan nekrologien genren olemusta.
“Älymystön vastuu(ttomuus)” pohdiskelee älymystön olemassaoloa ja luonnetta ja sitä, millainen vastuu tällä älymystöllä sitten yhteiskunnallisen erityisasemansa johdosta on. Esimerkeiksi Heikkinen nostaa kolme kiistanalaista älykköä: Noam Chomskyn, Eemil Nestor Setälän ja Jussi Halla-ahon. Siinä sivussa pohdiskellaan myös sosiaalista mediaa.
Essee “Kiljuvan kapitaalin terässilmät” tarkastelee koneiden ja pääoman maailmaa kirjallisista lähtökohdistaan, oppaanaan kaksi kirjailijaa. Toivo Pekkasen ja Pentti Haanpään teksteistä piirtyy elämän noidankehä, joka nykymaailmassa, sata vuotta Pekkasen ja Haanpään tekstien jälkeen, näyttäytyy edelleen kovin samanlaisena kuin aikaisemmin. Jatkuvan kasvun palvominen maailman tappiin asti ajaa ihmiset antamaan itsestään 110 prosenttia 24/7.
Teoksen lopettaa essee “Tienoheisia asioita”, jossa Heikkisen sanoin “pysähdyn miettimään liikettä ja siinä samalla kävelytän itseni olemisen ajatteluun“. Tässä esseessä Heikkisen kielitieteilijän identiteetti, sinänsä olennainen rakennuspalikka koko esseekokoelmassa, loistaa selvimmin, kun teksti pureutuu analysoimaan erilaisen liikkeeseen ja olemiseen liittyvän sanaston rakenteita ja kehityskulkuja.
Pitkät esseet ovat sujuvasti kirjoitettuja, mukavasti älyllisiä ja kaikkiaan varsin kiinnostavaa luettavaa. Olen sen verran kielitieteeseen kallellani, että Heikkisen – suomen kielen dosentin – etymologiset ja tekstianalyyttiset näkemykset ovat kiinnostavia. Esseiden henkilökohtainen sisältökin toimii oivallisesti ja tekstit ovat mukavasti ajassa kiinni, vaikka monesti aika vanhahtavista aiheista ja lähteistä ammentavatkin. Puolensa silläkin.
