Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sydän ei lyö. Dylan ei tunne pienintäkään sykäystä. Hän tuntee ainoastaan sen, että veri vähenee. Hän tuntee tarvitsevansa apua, ja menee tohtori Swanin vastaanotolle. Tehdään kaikki samat kokeet, jotka tehtiin jo edellisellä viikolla, ja Dylan tietää itsekin, että niistä ei selviä mitään.
Kun Dylan kääntää linja-auton tielle, minä en ole se, joka ohjaa. En pysty, koska olen vain ääni täällä sisällä, pään sisällä. Dylan kuulee puheeni, se on selvää, ja voin vaikuttaa häneen – voin ryömiä hänen nahkoihinsa – mutta en voi hallita häntä. Oikeastaan minua ei ole olemassa. Olen vain hänen aivojensa luomus ja teen sen minkä pystyn sillä mitä minulle on annettu.
Kun koulubussi on tyhjentynyt, ja viimeisenä ulos astuva Poika huikkaa kiitoksensa kuskille, Dylan huokaisee ja painaa kätensä rinnalleen ja tunnustelee sydäntään. Sykettä ei löydy ja hän vaikeroi. Hän tarvitsee verta.
Koulussa lapset askartelevat joulukortteja. Poika ei osaa vielä kovin hyvin kirjoittaa, mutta hän tekee joulukortin perheensä lisäksi myös koulubussin kuskille: Hyvää joulua Kusti.
Koko kirjan alku on varsin sekava. Tällaista ei oikeassa elämässä tavalliselle ihmiselle taida kovin usein tulla vastaan. Ehkä tarina on tuttua psykiatreille. Koko Dylanin perhe on henkisesti sairas. Veli on istunut linnassa isän murhasta, eikä paljon paremmin ole asiat äidillä tai siskollakaan.
Poika on käynyt äitinsä kanssa kaupassa. Kotimatkalla hän istuu takapenkillä korokeistuimessa, ja yrittää lukea ikkunasta tienviittoja. Viimein tulee uni. Kun hän vihdoin herää, hän huomaa olevansa koulubussin kuljettajan kotona. Poika ei pelästy, koska tuttu kuski kertoo hänelle, että äiti on mennyt asioille, ja jättänyt Pojan siksi aikaa kuskin vahdittavaksi.
Yksinäinen Dylan asuu Jokimukassa. Pojan mielestä talo on pelottava. Varsinkin sitten, kun kuski on lähtenyt käymään ulkona, ja yhtäkkiä taloon tuleekin hänen veljensä Vincent.
Talo joen rannella on karmea tarina henkisesti sairaista ihmisistä, eikä sen lukeminen sovi mielestäni kovin herkille. Tämä on tarina pimeydestä, katkeruudesta, pelosta, synkistä perhesalaisuuksista. Kirja on hyvin kirjoitettu, joten tarinaan pääsee sisään alun sekavuuden jälkeen. William Älgebrinkin kirja valittiin Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi vuonna 2024.
