Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuten olen usein maininnut, minua kiinnostaa millaista naisten elämä oli ennen. Nyt on käsissäni taas aiheeseen liittyvä kirja, joka kertoo naisesta nimeltä Seija.
Niina Kivilä kertoo tädistään, josta sai tietää vasta kun täti kuoli. Sitä ennen hänellä ei ollut tädistä aavistustakaan. Vuonna 2016 hänen enonsa soitti ja pyysi häntä lähettämään äitinsä nimissä kukkatervehdyksen sisarelleen. Kirjailijan äiti on laitoksessa, eikä pysty itse hoitamaan asioitaan.
Seija syntyi syksyllä 1945 perheeseen esikoisena ja kun huomattiin, että hän on kehitysvammainen, niin jossain vaiheessa hänet siirrettiin hoitolaitokseen ja unohdettiin. Seijasta ei puhuttu, sillä siihen aikaan kehitysvammaisuus oli häpeä ja sellainen salaisuus, josta kukaan ei puhunut. Seijan äiti ei koskaan käynyt edes katsomassa lastaan.
Kivilä tekee melkoisen työn ottaessaan selvää, millainen Seija oli. Samalla matkalla lukijakin oppii tietämään, kuka oli Seija, nainen jota ei ollut. Helppoa tietojen saaminen ei ollut ja se tekeekin kirjasta suorastaan jännittävän ja välillä sitä on ihan raivona, miten voikin olla vaikeaa. Silti Niina Kivilä ei anna periksi ja kertoo tätinsä tarinan. Vaikka Seija ei eläessään saanut olla näkyvä, nyt hänen tarinansa on kaikkien saatavilla.
Samalla kun käydään Seijan elämää läpi, Kivilä valottaa kehitysvammaisten ja psyykkisesti sairaiden hoitohistoriaa. Kuinka oli ennen laitoksia ja niissä potilaita, kuinka heitä hoidettiin ja mitä tapahtui sitten, kun pikkuhiljaa yks sun toinen laitos on suljettu ja lopetettu.
Voi vaan kuvitella, ettei Seija ehkä ymmärtänyt, miten hänelle oli käynyt, sillä jotenkin minulle jäi sellainen olo, että Seija eli suht hyvän ja pitkän elämän. He, jotka hänet vielä muistivat, muistivat hyvällä.
Tämä kirja on kyllä niin paikkansa ansainnut ja soisin sen monen lukukokemukseksi.
