Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sukututkimus on harrastus, jossa tunnetusti tulee yllätyksiä vastaan. Näin kävi myös kulttuurihistorian professori Hannu Salmelle kun hän löysi arkistoista isoisoäitinsä aviottoman lapsen Frans Leijonin. Rippikirjassa nuorukaisesta kirjoitettiin ytimekkäästi ”Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty”. Herää heti kysymys: mitäköhän tapahtui tälle lapselle, joka sai näinkin onnettomat kortit heti elämänsä alussa. Vastaus kieltämättä yllättää. Frans paitsi menestyi elämässään, hänestä tuli suorastaan kuurojen kulttuurin tunnetuimpia hahmoja Suomessa. Vuonna 1947 kuollutta Fransia muistellaan yhä edelleen kuurojen yhteisössä, ja hyvästä syystä, kuten käy ilmi.
Tie tähän pisteeseen ei kuitenkaan ollut helppo. Frans menetti näkö- ja kuuloaistin jo kaksi- ja puolivuotiaana. Usein syyksi sanotaan isorokko, mutta Fransin äidin tiedetään sanoneen, että syy oli aikaisempi vakava sairaus, mahdollisesti aivokalvontulehdus. Oli miten oli, Fransin maailma vajosi jo nuorella iällä hiljaiseen pimeyteen, ja tällaisen lapsen opettaminen oli ja on varmasti parhaassakin tapauksessa hyvin haastavaa. Frans eli kymmenvuotiaaksi kuin villilapsi, jopa kahdella jalalla kävelemisen taito oli unohtunut häneltä.
Fransilla oli kuitenkin onnea monenkin asian suhteen. Ensinnäkin hän oli selkeästi huomattavan älykäs, ja kykeni hyödyntämään hyvään muistiaan tilan ja esineiden hahmottamisessa. Fransille myös kehittyi tarkka hajuaisti, joka auttoi häntä yllättävän pitkälle. Ennen kaikkea Suomessa toimi tuolloin edistyksellinen Pietarsaaren kuurojen koulu, jonne Frans päätyi 18. syyskuuta 1889. Harvalle köyhälle aviottomalle lapselle tarjoitui tällaista tilaisuutta. Nähtävästi koulutielle tuuppaamisesta oli vastuussa Reinhold Jägerhorn, itse Yläneen kartanon isäntä, jonka palvelukseen Fransin äiti Sofia oli astunut.
Fransin tarinassa toistuukin yhä uudelleen se, että hän törmäsi elämässään edistyksellisiin ihmisiin, jotka uskoivat hänen mahdollisuuksiinsa. Kuurojen koulussa näihin ihmisiin lukeutui opettaja ja kuurojenkoulun johtaja Anna Heikel sekä koulun palvelija Maija Björklund, joista perheineen tuli lopulta Fransin elinikäisiä ystäviä ja tukijoita.
Itseäni kiinnosti erityisesti aikakauden opetusmenetelmät, ja siitä Salmella onkin kiinnostavaa sanottavaa. Kuurosokean opetus lähti liikkeelle viittomakielestä. Opettaja saattaa esimerkiksi antaa oppilaalle omenan ja samalla antaa oppilaan tunnustella millainen viittoma tarkoittaa omenaa. Kun sanavarasto on karttunut tarpeeksi, oppilas voi osallistua yhteisiin tilaisuuksiin tulkin avulla, joka antaa mahdollisuuden tunnustella käsien liikkeiden perusteella, mistä puhutaan. Frans eli samaan aikaan kun kuuluisa kohtalontoverinsa Helen Keller, ja Keller kuvasi miten vaikeaa oli esimerkiksi oppia erottamaan nukke käsitteenä ja se kouriintuntuva nukke, jota pitelee käsissään. Opetustilanteet ovat varmasti olleet monesti turhauttavia sekä oppilaalle että opettajalle.
Frans kuitenkin oppi, ja ihmeelliseksi Fransin tarina muuttuu siinä vaiheessa kun hän löytää kädentaidot. Sorvarina hän pystyi hämmästyttäviin suorituksiin, rakentamaan tarvekaluja, keinutuoleja ja jopa suunnittelemaan polkupyörän näkevälle ohjaajalle edessä ja Fransille polkijana takana. Miehen kolmiulotteinen hahmotuskyky oli lievästi sanottuna mestariluokkaa, ja Frans sai ansaitusti eläessään paljon huomiota. Myöhemmin hänen repertuaarinsa ja maineensa kasvoi menestyksekkäänä puutarhurina ja ennen kaikkea sosiaalisena verkostoitujana, kuuromykkyys ei onnistunut Fransia hiljentämään.
Yksilön tarinana Frans Leijon : Kuurosokean ihmeellinen tarina on siten hyvänmielen luettavaa, vaikkakin Fransin elinaikana kuurojen oikeuksissa näin muuten otettiin takapakkia. Juuri näihin aikoihin alettiin siirtyä puhemenetelmän, eli oralismin, aikakauteen. Viittomakieltä ei nähty oikeana, täysivaltaisena kielenä, joka pystyisi käsittelemään korkeatasoista ajattelua. Tavoitteena oli saada kuurot mielummin puhumaan ja lukemaan huulilta, jotta he ”sulautuisivat” paremmin yhteiskuntaan.
Frans Leijonin kouluaikana tämä muutos alkoi hiipiä kuurojen kouluihin myös Suomessa, ja pian viittomakieli oli lähes kokonaan poistettu opetuksesta. Tähän valitettavasti loppui myös Pietarsaaren kuurojenkoulun tarina, lukuvuoteen 1931–1932. Kuurojen tilannetta oralismi ei lopulta parantanut, ja sokealle Fransille sen metodit olisi tietysti olleet täysi mahdottomuus. Jälleen kerran hänellä oli onnea: Frans sai oppinsa silloin kun se oli vielä mahdollista. Frans Leijonin tarina muistuttaa, kuinka paljon yksittäinen ihminen voi saavuttaa, kun saa mahdollisuuden ja kuinka helposti nämä mahdollisuudet voivat kadota, jos yhteiskunta sulkee oven.