Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ensilukemalla ymmärrän Yönistujien kahdesta ensimmäisestä sivusta vain sanan sieltä toisen täältä. Mitä kieltä tämä on? Kirjan lopussa Riko Saatsi neuvoo katsomaan Kotuksen Karjalan kielen sanakirjasta ne kohdat, joita lukija ei ymmärrä. Yritän, mutta hylkään sen liian hankalana. Niinpä vain hyppään ensimmäisten kahden sivun yli ja siirryn suomen kielellä kirjoitettuun. Karjalankielisiä sivuja on vielä kolmessa kohtaa, niidenkin yli hyppään.
Suomenkielinen tarina on koskettava. Saatsin napakka, lyhytlauseinen ja konstailematon kieli tuo ihmiset ja tapahtumat elävänä suoraan silmieni eteen. Tempaa keskelle Suistamosta paenneen evakkoperheen elämää, ensin väliaikaiseen majoitukseen Lapualle, sitten Nurmeksen lähelle. Sinne perhe rakentaa uuden kodin ja alkaa elää pientilallisen arkea.
Luen kirjan toisen kerran, nyt myös karjalankieliset sivut ja ymmärrän, että karjalankielisten sivujen N on minäkertoja Nasti. Hän on vuonna 1991 joensuulaisessa sairaalassa ja muistelee menneitä. N:n muistelusta ymmärrän sittenkin jotain. Huomaan myös, että jokaisen karjalankielisen luvun viimeinen kappale on suomeksi seuraavan luvun alussa.
Toinen lukukerta tuo myös ison oivalluksen: romaani on todella nerokkaasti rakennettu! Evakot puhuivat karjalan kieltä, heitä ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää, eivätkä he suomenkielisiä. En minäkään aluksi ymmärtänyt. Evakot joutuivat sodan ja alueluovutusten takia pakenemaan vuosisataisilta asuinsijoiltaan, jättämään kotinsa, yhteisönsä, peltonsa, oman kielensä… Heistä tuli maahanmuuttajia. He joutuivat ihmettelemään, keitä he nyt ovat. Ovatko he edes suomalaisia, kun suomalaisuutta epäillään oudon kielen ja tapojen takia.
Kahdesti olimme paenneet Neuvostoliittoa henkemme kaupalla. Viiden kokonaisen vuoden ajan oli Feodor tapellut Stalinin sotajoukkoja vastaan… Ja kuitenkin olimme suomalaisia. Ainakin jossakin Suomen ja Venäjän välissä… Venäjää meistä ei kukaan osannut, vaikka Feodorin isä oli tehnyt kauppaa itärajankin yli. Sielläkin oli pärjännyt ihan omalla karjalalla.
Koulussa lapset eivät karjalaa puhu, heidän on puhuttava suomea. Karjalan kieli ei opettajan mielestä ole kieli ollenkaan, niin kuin suomi ja ruotsi ja venäjä ovat.
Se (karjala) oli ruma ja saastunut murre …rapautunutta ja venäjän turmelemaa, saastunutta suomea…Ihminen, joka tällä sekasotkulla ajatteli ja puhui, oli ryssän turmelema ryssä itsekin.
Perhe lähti evakkomatkalle Suistamosta, Laatokan pohjois- ja koillispuolella olleesta Raja-Karjalasta. Alueen väestöstä suurin osa oli ortodokseja, kieli karjala. Tavat ja uskomukset olivat omanlaisiaan, niin kuin vaikkapa suhtautuminen kuolemaan. Kuolema oli Tuonilmaisiin siirtymistä, kuolleita muisteltiin kuin edelleen eläisivät. Tatjana-mummukin kopautti Suistamon hautausmaalla kepillään mullan alta miehensä arkkua ja aloitti: ”Kuulehan ukkoseni… ” Tatjana muisti edesmenneitä vanhempiaan ja sisaruksia joka juhlassa, kantoi haudoille ruokaa ja rukoili ääneen heidän puolestaan.
Suistamolla hautausmaa, kalmisto oli vanha metsä. Se oli vainajien aluetta eikä siihen saanut koskea. Täällä hautausmaata hoidettiin Feodor-isän mielestä kuin vihannesmaata.
Kun Tatjana-mummu kuolee, hänelle järjestetään heti kuolinyönä ruumiinvalvojaiset, yönistujat. Vainaja kannetaan pestynä ja kuolinvaatteeseen puettuna tuvan ikoninurkkaukseen. Läpi yön perhe, sukulaiset ja tuttavat valvovat pokoinniekan (ruumiin) vierellä, pyytävät häneltä anteeksi, puhuvat hänestä hyvää, tarttuvat sormista, silittävät otsaa, kasvoja. Yhdessä yönistujat laulavat veisuja ja syövät. Tarjottavat on tehnyt talon emäntä, jokainen osallistuja on myös tuonut mukanaan jotain.
Kielen, uskonnon ja tapojen takia evakkoja ryssitellään, syrjitään, kummastellaan. Lapsia kiusataan, jopa hakataan koulumatkoilla. Jotta voisi sopeutua ja sulautua kantaväestöön, vanhat tavat piti piilottaa tai hylätä kokonaan, vaikka ne olivat ”parempia kuin kenenkään toisen”.
Minäkertojan veli Iivo saa opettajan paikan Kiuruvedeltä vasta, kun on vaihtanut uskontonsa luterilaiseksi, ryssänuskoisia ortodokseja ei virkaan valittaisi. Iivo oli valmistunut kansakoulunopettajaksi rajan taakse jääneen Sortavalan seminaarista.
Minäkertoja muuttaa nimensä Anastasia (Nasti) Anniksi, mummo-Tatjanan Tainaksi ja Feodor-puolison Heikiksi. Puoliso ei tätä hyväksy, ja Anni yrittää saada hänet käsittämään, että tällä puolen rajaa on nyt heidän elämänsä ja heidän on löydettävä tapoja mahtua mukaan elämään täällä.
Evakkotarinoita on kerrottu muissakin romaaneissa, viimeisimpinä olen lukenut Karoliina Niskasen Muamon ja Merja Mäen Itki toisenkin, molemmat upeita. Saatsin kirjoittama Yönistujat, Laatokan pohjoispuolen karjalankielisestä väestöstä kertovana on hyvin tarpeellinen lisä. Kirjailija ja teatteriohjaaja Riko Saatsilla on oman sukunsa kautta läheinen suhde karjalan kieleen. Teoksensa hän omistaa isälleen Leevi Saatsille ja muille kielensä menettäneille.
Lämpimästi suosittelen!