Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Pimeät päivät, valkeat yöt, itsenäinen jatko-osa Kerran valo katoaa -teokselle, on Paula Nivukosken neljäs aikuisten romaani. 

Nivukosken kauniilla, runollisen aistivoimaisella kielellä Pimeät päivät, valkeat yöt kertoo rankoista kokemuksista ja tunteista. Juuri tuo kieli ja kertomisen tapa auttavat lukemaan tarinaa ”helposti” ja kevyesti, vaikkei sisältö kevyt olekaan. Päähenkilö Kerttu joutuu äitinä kokemaan kauheimman – oman lapsen kuoleman. Teksti ottaa lukijan lähelle tarinan henkilöitä, myötäelämään niin surun kuin onnen tunteita. Eikä vain myötäelämään vaan aavistamaan, miten kaikella on syynsä, tunteilla juurensa kunkin omassa henkilöhistoriassa. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat sodan jälkeiseen aikaan 1950-luvulla. Kerran valo katoaa -kirjasta tuttu Kerttu elää puolisonsa Johanneksen ja kolmen lapsensa kanssa tavallista, hyvää ja turvallista maatalon arkea Pohjanmaalla, suvun ja kyläläisten ympäröimänä. Kerttu tuntee kaiken olevan nyt hyvin: 

Mitä muuta elämältä voisi pyytää? Kaksi kamaria ja pikkuinen tupa. Kolme naurukasvoista lasta ja mies, joka pyyhkii saappaansa ennen kuin astuu peremmälle.

Sitten hyvä arki ja seesteinen perhe-elämä muuttuvat hetkessä. Tapahtuu se, mitä jokaiselle lasten vanhemmalle olisi pahinta: lapsi kuolee. Esikoispoika Eino, joka olisi syksyllä mennyt toiselle kansakoulun luokalle ja oli jo isälle iso apu talon töissä, hukkuu jokeen. 

Joki on pettänyt minut, ja Jumala. Joki on vienyt vanhimman poikani. Vienyt puolet minustakin mennessään, virrannut kylmänä Tuonelaan eikä valo palaisi enää koskaan.

Eino haudan äärellä Kerttu haluaisi heittäytyä arkun perään ja olla vielä hetken poikaa lähellä ennen kuin multakumpu peittää arkun.

Hetken kaikki on hiljaista. Sitten miehet tarttuvat lapioihin. Multa kahahtaa arkun kantta vasten. Sitä ääntä en unohtaisi ikinä. Puristan silmät kiinni… sitten äänet vaikenevat.

Ensilukemalta ajattelin, että Nivukoski on rytmittänyt tarinan jotenkin vinosti. On voimakas alku, lapsen kuolema tihentää tunnelman heti alkuosassa. Sitten seuraa pitkähkö väljempi keskiosa ja lopussa taas voimakas tihentymä. Alkuhämmästykseni muuttui lukemisen myötä ja ajattelen nyt, että tarinan rytmitys onkin nerokas. Luen siinä kerrottavan, että konkreettinen tapahtuma, joka on kaikille sama – tässä tapauksessa lapsen hukkuminen – kokemuksena on kuitenkin jokaisella omanlaisensa. Myös siitä toipuminen jokaisella omatahtisensa. Jopa toisilleen läheiset ja toisiaan rakastavat aviopuolisot voivat kokea menetyksen ja surun eri tavoin ja toipua siitä eritahtisesti. 

Toipuakseen Kerttu tarvitsee saada etäisyyttä sekä fyysisesti että ajallisesti. Lohtua etsimään hän matkustaa tätinsä Sennin luokse Vaasaan, viipyy siellä kuukausia. Johannes jää kotiin hoitamaan tilaa ja lapsia. Hän jää hiljaisesti odottamaan Kertun paluuta. Arjesta selviytymisen apuna hänellä on sukulaisia ja kyläläisiä. 

Tarinan loppuosan voimakas tihentymä on onnellinen ja iloinen. Omat silmäni se saa uudelleen kostumaan. Kun Kerttu vihdoin palaa Vaasasta, linjurin pysäkillä vastassa oleva tytär Anni säntää halaamaan. Kerttu tuntee, että

Sydämen reunaan kertynyt jääriite alkaa sulaa, se valuu kylminä pisaroina sieluani pitkin, tekee tilaa tälle lapselle, tekee tilaa rakkaudelle.

Miten Kertun ja Johanneksen suhteelle käy, kannattaa lukea kirjasta. Tietämättä miten käy, riveiltä ja rivien välistä voi lukea: Elämä on sekä – että. Elämään kuuluu kipu ja kirkkaus, ilo ja suru. Toista ei ole ilman toista. 

Vahvasti suosittelen! Etenkin heille, jotka haluavat lukea historiallisia ja koskettavia tarinoita.