Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Galileo Galilei aikoinaan kirjoitti ”Mielestäni maut, hajut, värit ja muut senkaltaiset eivät ole muuta kuin tyhjiä nimiä, jotka ovat olemassa ainoastaan tietoisuudessa. Jos elävä olento lakkaa olemasta, kaikki nämä laadut häviäisivät sen kanssa olemattomiin. Mutta kappalten muodot, luvut ja liikkeet jäisivät kuitenkin pysymään, meistä riippumatta.” Galilei muotoili sen mitä moni filosofi on pohtinut, eli miten kokemamme todellisuus oikeastaan syntyy aivoissamme, eikä sillä välttämättä ole paljoakaan tekemistä oikean todellisuuden kanssa. Galilei, ja monet suuret ajattelijat hänen jälkeensä, kuitenkin vielä uskoivat aineen perusominaisuuksiin, jotka oikeasti ovat olemassa riippumatta havainnoijasta.
Nykytieteen valossa tämä sinänsä täysijärkinen olettamus näyttää kuitenkin yllättävän huteralta. Kognitiivisten tieteiden professori Donald D. Hoffman kertoo miksi näin on ja vie lukijan matkalle evoluutiopsykologian ja kvanttifysiikan kummallisuuksiin.
Kirjan keskeinen väite kuuluu näin: evoluutio ei ohjaa, eikä voikaan ohjata meitä havaitsemaan todellisuutta sellaisena kuin se on, sillä todellisuus on valtavan monimutkainen, ja sen täydellinen havainnointi veisi liikaa energiaa, aikaa ja prosessointikykyä. Olennaista on, että eliön aistit havaitsevat sen mikä on sen oman lisääntymisen ja selviytymisen kannalta hyödyllistä tai haitallista. Niinpä meilläkin on käytössämme yksinkertaistettu “käyttöliittymä”, aistien ja kognition tuottama havaintomaailma, joka riittää ohjaamaan käyttäytymistä nopeasti ja tehokkaasti.
Hoffmanin argumentit eivät liity kuitenkaan vain evoluutiopsykologiaan, vaan myös kvanttifysiikkaan. Kvanttimekaniikan kuuluisa mittausongelma viittaa siihen, ettei ole olemassa määrättyä objektiivista tilaa ennen kuin havaitsija tulee mukaan, sillä kvanttisuperpositio romahtaa havaintotapahtumassa ja siten havaitsija vaikuttaa siihen, miten todellisuus näyttäytyy. Tämä tekee todellisuudesta “subjektiivisen” siinä mielessä, että se ei ole riippumaton havaitsijasta, vaan havainto ja havaittava todellisuus kietoutuvat erottamattomasti yhteen samassa tapahtumassa.
Näin molemmat tieteenalat tukevat ajatusta, että todellisuus on perimmiltään havaitsijasta riippuvainen ja kenties parhaiten ymmärrettävissä tietoisuuden ilmiöiden kautta, ei aineen ja energian avulla. Tässä välissä on kuitenkin painotettava, että Hoffman ei yritä rakentaa kirjan argumenttia varsinaisesti solipsismin varaan. Objektiivinen todellisuus on kyllä olemassa. Koska havaitsija ei kuitenkaan voi irrottautua käyttöliittymästään niin emme voi sanoa todellisuudesta mitään sellaisena kuin se itsessään on, vaan ainoastaan siitä, miten se meille ilmenee.
Kirjassa syvennytään tarkemmin pohtimaan muun muassa holografista periaatetta ja miksi fyysikoiden mielestä aika-avaruus itsessään ei ole fundamentaalinen, vaan se on lopulta korvattava jollakin syvemmällä kvantti-informaatiota kuvaavalla rakenteella. Tästä kaikesta nousee kuitenkin iso kysymysmerkki.
Jos kaikki, mitä havaitsemme – jopa aika ja tila – on vain osa käyttöliittymäämme, niin mitä edes jää jäljelle? Mikä ihmeessä sitten on se todellisuus, johon käyttöliittymämme viittaa? Hoffmanin argumentoi, että jos sekä evoluutio että kvanttifysiikka viittaavat siihen, että materia itsessään ei ole fundamentaalista, niin ehkä tietoisuus on. Tietoisuus on ainoa asia, jonka olemassaolon koemme suoraan, ja se on “mystinen” sikäli ettemme osaa selittää sitä nykyfysiikan avulla. Siispä voisiko ongelmana olla se, että yritämme johtaa tietoisuuden materiasta, kun pitäisikin oikeastaan johtaa materia tietoisuudesta?
Tiedän että varsinkin kvanttifysiikan alkuaikoina kysymys tietoisuuden ja todellisuuden mahdollisesta yhteydestä oli iso, joten siinä mielessä Hoffmanin argumentti ei ole aivan tuulesta temmattu. En silti voi väittää, että aivan kunnolla ymmärsin sitä.
Hoffmanin tietoisuusrealismi (conscious realism) ehdottaa, että monimutkainen todellisuus voisi nousta yksinkertaisten ”tietoisuusagenttien” verkostosta, aivan kuten fysiikassa monimutkaiset ilmiöt nousevat perusyksiköistä. Tässä ajattelussa tietoisuusagentit eivät ole ihmisiä, eläimiä tai edes aivosoluja, vaan abstrakteja yksiköitä, pienimpiä “tietoisuuden alkeishiukkasia”. Kyseessä on malli, matemaattinen hypoteesi, millainen tietoisuuden perusrakenne voisi kvanttitasolla olla.
Se, onko tietoisuus todella todellisuuden perusrakenne vaiko vain Hoffmanin rohkea metafyysinen hypoteesi jää nähtäväksi. Ihan helppo kirja ei joka tapauksessa ole kyseessä; alkuosa vielä menee suht notkeasti, mutta vaikeustaso nosee jyrkästi loppua kohden, vaikka Hoffman tarjoaakin runsaasti erilaisia havainnollistavia koeasetelmia. Varsinkin kvanttifysiikan tulisi mielestäni olla edes jollakin tasolla tuttu ennen tähän kirjaan tarttumista.
Hoffmanin teos on kuitenkin kiehtova ja hieman provosoiva matka siihen, mitä todellisuus ja tietoisuus voisivat olla. Kannattaa tutustua!