Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
George Orwellin dystopia Vuonna 1984 ei varmaankaan suurempia esittelyjä kaipaa. Harva kirja on samalla tavalla jättänyt jälkensä kulttuuriin ja inspiroinut jälkipolvia – heitäkin, jotka eivät ole koskaan Orwellin kirjaa henkilökohtaisesti lukeneet. Dorian Lynskeyn The Ministry of Truthia voisi luonnehtia eräänlaiseksi elämäkerraksi tästä romaanista. Se pyrkii kertomaan, mistä 1984 pohjimmiltaan kertoo, mitkä asiat Orwellin elämässä vaikuttivat kirjan luomisprosessiin ja miten kirja on vaikuttanut maailmaan 70 vuotta kirjoittamisensa jälkeen.
Kirja alkaa pysäyttävistä tapahtumista eli Espanjan sisällissodasta, jota käytiin vuosina 1936–1939. Sotaan osallistuneelle George Orwellille tämä erityisesti oli se tapahtuma, joka “pysäytti historian” ja monella tapaa inspiroi myöhemmin kirjan 1984 teemoja. Tapahtumat ovat hätkähdyttävää luettavaa myös nykylukijalle, sillä sisällissotaa ja myös 1930-lukua laajemminkin leimaava ilmapiiri kuulostaa epämiellyttävän tutulta: aikaa voisi nykytermein kutsua totuudenjälkeiseksi ajaksi.
Lynskey lainaa filosofi Hannah Arendtia, jonka sanat Natsi-Saksasta ansaitsevat tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan. “Jatkuvasti muuttuvassa, käsittämättömässä maailmassa, massat olivat saavuttaneet pisteen missä he pystyivät samaan aikaan uskomaan kaiken ja kieltämään kaiken, ajattelemaan että kaikki on mahdollista ja että mikään ei ole totta. Propagandanistit huomasivat, että yleisö oli valmis uskomaan heti pahinta, olipa se sitten miten absurdia hyvänsä, ja että yleisö ei erityisesti välittänyt, että heitä huijattiin, sillä kaikkihan oli valhetta muutenkin.” Orwell selvästi piti Arendtin analyysiä osuvana, sillä hän lainasi sen suoraan kirjaansa: 1984 totalitaristisen puolueen slogan on “Kaikki on mahdollista ja mikään ei ole totta.”
Kyseessä ei ole mikään pikkunäppärä yksityiskohta, vaan totuuden rapautuminen oli asia, joka vaivasi Orwellia syvällisesti ja siten se on myös 1984 keskusteemoja. Orwell pohti, miten Espanjan sisällissodasta ei luultavasti koskaan kirjoitettaisi totuudenmukaista kuvausta. Objektiivisuus, tarkat tilastotiedot, niitä ei yksinkertaisesti ollut, eikä edes haluttu olevan olemassa. Voittaja lopulta määrittelisi, mikä on totta ja loisi siten oman vaihtoehtoisen todellisuutensa. Sosialistina Orwellille oli erityisen suuri pettymys, että tämä välinpitämättömyys todellisuudesta ei koskenut vain fasisteja vaan myös kommunisteja.
1984 on tulkittu olevan antikommunistinen kirja ja se pitääkin paikkansa siinä mielessä, että Orwell ehdottomasti vastusti neuvostokommunismia; kuvitteellisella Oseanian valtiolla on paljon yhteistä Neuvostoliiton kanssa. Toisaalta sosiaalidemokraattina Orwell korosti, että 1984 viesti on pikemminkin se, että totalitaristinen järjestelmä voi nousta minkälaisessa valtiossa hyvänsä, jopa sosialistisessa.
Lynskey omistaa luvun myös 1984 kirjallisille esikuville. 1800-luvun lopusta lähtien kirjallista maailmaa oli villinnyt “utopia-kuume”, kuten Lynskey ilmiötä kutsuu. Fantasiat ihanteellisesta yhteiskunnasta olivat suosittuja, mutta vaikka Orwell tunsi genren hyvin, olivat utopiat hänen mielestään jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittuja. Parhaimmillaankin ne olivat ihanteellisuudessaan tympeitä ja pahimmillaan suorastaan pahantahtoisia. Orwellin epäluulo tuntuu oikeutetulta. Mitä pidemmälle lukua lukee, sitä vakuuttuneemmaksi tulee siitä, että yhden miehen utopia on väistämättä toisen miehen dystopia. Tieteiskirjoittaja ja Orwellin esikuva H. G. Wells esimerkiksi antoi oman panoksensa genreen luomalla ihanteellisen maailman tarinassaan Anticipations, jossa niin sanotusta roskaväestä hankkiuduttiin eroon yksinkertaisesti kansanmurhan keinoin.
Millä keinoilla utopian voi saavuttaa onkin hyvä kysymys. Ajatus päämäärästä, joka pyhittää keinot, oli joka tapauksessa Orwellille syvästi vastenmielinen. Varmuus omasta oikeamielisyydestä ja halu palvella jotain itseään suurempaa päämäärää olivat hänelle jo itsessään vaarallisia ominaisuuksia. Syynä juurikin se, että ne helposti altistivat yksilön valheille, joihin on miellyttävää uskoa, ja joissa sen vuoksi pitäydytään kiinni hinnalla millä hyvänsä. Nationalismi oli tästä syystä Orwellille aattellisesti kammottava. Vuonna 1945 julkaistussa esseessään Notes on Nationalism Orwell perkaa näitä psykologisia mekanismeja, joita nykyään kutsuisimme kognitiivisiksi vinoumiksi; ryhmäajattelu, vahvistusharha ja informaatiokupla ennakoivat kaksoisajattelua ja todellisuudenhallintaa, jotka ovat olennainen osa 1984 dystopian hallintakoneistoa.
Lynskey korostaakin, että Orwell näki 1984 tarinan varoituksena. Ei niinkään mistään tietystä poliittisesta järjestelmästä, vaan psykologisista mekanismeista, joilla hallinto voi sekä vietellä että murskata kansan hengen. Siitäkin huolimatta monet hallinnot ovat halunneet omia Orwellin varoituksen itselleen. Itse asiassa Orwell itsekin arveli, että kirjaa tultaisiin käyttämään kylmän sodan propagandavälineenä, niin kuin sitten kävikin. Lynskey nostaa senaattori Joseph McCarthyn nostattaman hysteerisen kommunismin vastaisen noitavainon esimerkkinä siitä, miten helppoa näiden mekanismien hyödyntäminen lopulta on, demokraattisessakin maassa.
Orwellilainen yhteiskunta on sittemmin noussut käsitteeksi ja kirjan jälkipuoliskolla Lynskey esittelee kulttuurisia tuotteita, jotka ovat ottaneet vaikutteita Orwellin teoksesta. Huomiota saavat muiden muassa David Bowien Diamond Dogs, Terry Gilliamin Brazil, Alan Mooren V for Vendetta ja tietysti maailmanlaajuinen menestys Big Brother -tositelevisioformaatti.
Ehkä eniten huomiota kuitenkin saa Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka monella tapaa heijastelee Orwellin visiota, mutta ottaa paremmin huomioon naisen roolin valjastamisen valtion propagandan käyttöön. Historiallisia esimerkkejä tutkimalla voidaan todeta, että Atwoodin synkkä näkemys sukupuolen, seksuaalisuuden ja uskonnollisen fanatismin synteesistä on täysin mahdollinen. Orwell ei kuitenkaan ollut samalla tavalla kiinnostunut tällaisesta naiseuden uudelleenmäärittelystä propagandan tarkoituksiin, niin todennäköistä kuin se onkin.
Lynskey käsittelee lopussa vielä nyky-yhteiskunnan orwellilaisia piirteitä, mutta tämä on ehkä pikemminkin sellainen kevyt jälkikatsaus, kenties koska syvempi sukeltaminen vaatisi jo melkein oman kirjansa. Yhtä kaikki Lynskey käsittelee muiden muassa Trumpin “vaihtoehtoisia faktoja”, somen valjastamista valeuutisten levittämiseen ja sitä, mitä niin sanotun deepfake-teknologian esiinmarssi tarkoittaa tulevaisuudesssa. Lynskeyn näkemys on synkähkö. Orwellin 1984 kirjaa on usein verrattu Aldous Huxleyn tulevaisuusvisioon Uusi uljas maailma, joka eroaa sikäli Orwellin näkemyksestä, että ihmiskunta vaipuu omasta halustaan huvittelunhaluiseen apatiaan. Suosittu kysymys on ollut, kumpi oli enemmän oikeassa?
Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että näiden kahden synteesi vaikuttaa suurimmalta uhalta. Uudenlainen propaganda, jota muiden muassa Venäjä hyödyntää, on yhdistelmä viihdeteollisuutta ja ristiriitaisten valheiden ja väitteiden heteikköä. Yleisön luonnollinen reaktio on lopulta nihilistinen kyynisyys, joka kyseenalaistaa itse faktojen olemassaolon. Lynskey nostaa erityisesti esille Peter Pomerantsevin kirjan Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista, joka käsittelee tätä aihetta ansiokkaasti.
The Ministry of Truth voisi olla hankala kirja, usein tällaiset kirjalliset analyysit innostavat nimittäin vain alkuperäisen kirjan suurimpia faneja. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole välttämätöntä, että lukija on edes lukenut kirjaa 1984, Lynskey on nimittäin avuliaasti lisännyt kirjaansa romaanin synopsiksen. Näin muutenkin The Ministry of Truth käsittelee aihettaan näkökulmasta, miten historia ensin vaikuttaa fiktioon ja fiktio puolestaan sen jälkeen historiaan. Aihe on kaiken kaikkiaan suunnattoman kiehtova ja ikävä kyllä myös ajankohtainen, joten mielenkiintoista luettavaa on luvassa, olipa kirjan fani tai ei. Suosittelen ehdottomasti, kirja on yksi tämän vuoden huippuja.