Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Chesapeake Requiem käsitteli merenpinnan nousua ja erästä katoavaa yhteisöä sen verran runollisesti, että aiheesta sietää lukea enemmänkin. Jeff Goodellin The Water Will Come on paitsi erinomainen yleiskatsaus siihen, miten nousevat merenpinnat muuttavat maailmaamme, niin myös matkakertomus, jossa tarkastellaan, miten eri yhteisöt ympäri maailman yrittävät reagoida ongelmaan.
Vaikka merenpintojen nousu kuulostaa kovin modernilta ongelmalta, niin ilmiö oli itse asiassa tuttu jo kaukaisille esi-isillemme, kuten kirjan ensimmäisessä luvussa käy ilmi. Viimeisen jääkauden loppuvaiheessa noin 14 500 vuotta sitten sattui tapahtuma, joka tunnetaan vaatimattomalla nimellä Meltwater pulse 1a. Nimi viittaa räjähdysmäiseen merenpinnannousuun, joka johtui suunnattoman jäälautan romahtamisesta mereen joko Antarktikselta tai Laurentian mannerjäätiköstä (joka sijaitsi Pohjois-Amerikassa). Noin neljänsadan vuoden ajan merenpinta nousi yli 30 senttimetriä vuosikymmenessä, ja kun tapahtuma oli viimein ohi, merenpinta oli 16-25 metriä korkeammalla ja maailma näytti tyystin erilaiselta paikalta.
Sanotaan se kuitenkin heti alkajaisiksi – ei hätää. Goodell ei ole ennustamassa vastaavaa nykyihmisen päänmenoksi. Meltwater pulse 1a on kuitenkin yksi ääriesimerkki siitä, miten äkillisiä ja dramaattisia muutokset voivat olla, kun ilmasto yllättäen muuttuu. Tapahtuma esittää myös kiehtovan kysymyksen menneisyydestämme; millä tavalla esi-isämme suhtautuivat ja sopeutuivat tähän tapahtumaan, joka oli niin nopea, että muutoksia ei voinut olla huomaamatta? Australian aborginaaleilla on vanhoja tarinoita muinaisista rantaviivoista, jotka tutkimusten valossa näyttäisivät pitävän paikkansa. Onpa jopa pohdittu, että Gilgameshin tarinat (ja myöhäisempi tarina Nooan arkista) saattaisivat pohjautua Mustanmeren äkilliseen syntyyn, joka tosin tapahtui hieman myöhemmin, noin 7000 vuotta sitten.
Kukapa tietää, kenties joskus tulevaisuudessa kerrotaan tarinaa myyttisestä Miamin kaupungista. Ottaen nimittäin huomioon, miten Floridan osavaltio muodostuu lähinnä matalalla sijaitsevasta huokoisesta kalkkikivestä, tulee Florida olemaan ilmastonmuutoksen ensimmäisten uhrien joukossa. Siihen nähden osavaltion reagoiminen asiaan on kummallisen laiskanpulleaa. Arvioiden mukaan vuoden 2100 tienoilla meren alle jääneiden talojen ja infran arvo saattaa nousta jopa 680 miljardiin dollariin, joten nopea reagointi olisi avainasemassa. Yksi ongelma kuitenkin on se, että Florida on ylpeä maineestaan matalien verojen osavaltiona. Kuka tahansa poliitikko, joka ehdottaa verojen nostamista, saa todennäköisesti heittää hyvästit uralleen, joten toistaiseksi lähtökohtana on olla säikäyttämättä investoijia ja jatkaa entiseen malliin rakentamista rannan tuntumaan. Huolettomasta asenteesta kertoo jotain se, että Turkey Pointin ydinvoimalaan – joka sijaitsee meren tasolla aivan Floridan eteläkärjessä – rakennetaan vielä kaksi uutta reaktoria.
Goodellin vierailemista paikoista Yhdysvallat ei ylipäätään ole se esimerkillisin, eikä ilmastoskeptisyys heijastu vain siviilien elämään. Yhdysvaltain geopoliittinen asema nojaa paljolti lukuisiin sotilastukikohtiin sekä Yhdysvalloissa että ympäri maailman ja monet näistä tulevat olemaan tulevaisuudessa vakavissa ongelmissa. Goodell tutustuu erityisesti Virginiassa sijatsevaan Norfolkin laivastotukikohtaan, joka on lajissaan maailman suurin. Mielenkiintoista kyllä, Yhdysvaltain puolustusministeriö on jo kauan ottanut merenpinnannousun asettaman uhan tosissaan, mutta tässä kannassaan se on tällä hetkellä aika lailla yksin. Vuonna 2016 Yhdysvaltain edustajainhuone jopa kielsi Pentagonia käyttämästä rahaa sen tutkimiseen, miten ilmastonmuutos tulevaisuudessa vaikuttaa Yhdysvaltain armeijaan. Virginian paikallispoliitikot ovat niin ikään tunnettuja ilmastoskeptisyydestään ja niinpä armeijan arviot Norfolkin laivastotukikohdan joutumisesta veden varaan 20-50 vuoden päästä kaikuvat toistaiseksi kuuroille korville.
Muualla maailmassa asia otetaan kenties vakavammin, mutta on toinen kysymys, onko sekään riittävästi. Goodell matkustaa Venetsiaan tutustumaan MOSE projektiin, eli liikuteltavaan patojärjestelmään, jonka tarkoitus on suojella Venetsiaa lisääntyviltä tulvilta. Myös Rotterdamin Maelantkering-tulvaportti vaikuttaa ensi katsomalta lupaavalta, mutta nekään eivät riitä, mikäli merenpinta nousee yli metrin vuosisadan loppuun mennessä, kuten on ennustettu. Suojavallien rakentaminen ylipäätään on pitkällä tähtäimellä hieman kyseenalaista. Manhattanin suojaksi harkittu The Big U -suojamuuri on suunniteltu kestämään hurrikaani Sandyn kokoisten hurrikaanien mukanaan tuomat tulvat, mutta sekään ei ota huomioon nousevaa merenpintaa. Suunnitellut suojavallit siten ostavat lähinnä aikaa, mutta eivät tuo lopullista turvaa.
Eräs asia nousee kirjassa voimakkaasti esiin, eli miten kriisi tulee vaikuttamaan eriarvoistuvassa maailmassa. Rikkaita sijoittajia kenties harmittaa merenrantatonttiensa huuhtoutuminen mereen, mutta heillä on kuitenkin vaihtoehtoja. Bangladeshin alavat maat ja Länsi-Afrikan rannikko ovat niitä suuria kysymyksiä ja tulevaisuuden ilmastopakolaisuuden hot spotteja. Eritoten Goodellin matka Nigerian Lagokseen on mielenkiintoinen, sillä hieman yllättäen juuri täältä löytyy innovaatiivisia ratkaisuja. Paikallinen Makakon slummi on rakennettu suoraan veden päälle ja liikkuminen tapahtuu kuinkas muuten kuin veneillä. Kekseliäästi paalutetut rakennukset on helppo korottaa tarpeen mukaan, ja edes myrsky ei ole taloille ongelma. Täällä on tehty myös kokeiluja niin sanotun kelluvan koululuokan parissa. Surullista kyllä, sen sijaan, että viranomaiset hakisivat inspiraatiota näistä ratkaisuista, Goodell saa päinvastoin todistaa kuinka slummeja aletaan väkivalloin purkaa ja ihmiset ajetaan asumaan tavanomaisiin rakennuksiin, jotka puolestaan eivät kestä tulvimista.
The Water Will Come ei ole mikään erityisen lohdullinen kirja siitäkään huolimatta, että se lähestyy ongelmaa hyvin ratkaisukeskeisesti. Merenpinnan nousu yksinkertaisesti haastaa ihmisyhteisöt tavalla, johon ei ole valmistauduttu. Eräs miamilainen kiinteistökehittäjä tosin jopa sanoo odottavansa merenpinnannousua, koska se pakottaa ihmiset kekseliäisyyteen ja luopumaan huonoista ratkaisuista. Monin paikoin ratkaisu tulee kuitenkin olemaan yksinkertaisesti perääntyminen rannoilta. Se voi kuitenkin olla helpommin sanottu kuin tehty, sillä ymmärrettävästi ihmiset eivät helpolla luovu yhteisöstään ja siitä historiasta, joka tuhoon tuomittuun paikkakuntaan liittyy. Kuka sanoo missä vaiheessa New York tai Venetsia eivät enää ole pelastamisen arvoisia ja asian suhteen kerta kaikkiaan luovutetaan?
Pidin kirjasta aika lailla. Se on tavallaan aika kevyellä otteella kirjoitettu, niin kun matkakertomukset yleensä, mutta siitä huolimatta kirja katsoo merenpinnannousun aiheuttamia ongelmia monipuolisesti ja antaa hyvän kuvan siitä, mitä maailmalla tehdään asian suhteen. Goodellin tapaamat ja haastattelemat ihmiset aina arkkitehdeistä ja poliitikoista lähtien tuovat kirjaan myös paljon erilaisia näkökulmia. The Water Will Come on kaiken kaikkiaan erinomainen yleisesitys aiheesta ja siitä kannattaa aloittaa, mikäli aiheeseen ei ole aikaisemmin tullut perehdyttyä.