Ruben Eliassen ja Mari Jungstedt: Tummempi taivas

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Sitten viime lukeman on Mari Jungstedt vaihtanut maisemaa ja päähenkilöä (ja miestä, voisi näsäviisas henkilö lisätä, mutta minähän en lukeudu heihin). Vanha tuttu Anders Knutas Gotlannista on nyt pistänyt pillit pussiin ja tilalle on tullut Gran Canarialla perheineen elävä toimittaja Sara Moberg. Sara on asunut saarella jo parikymmentä vuotta ja toimittaa kerran viikossa ilmestyvää skandinaavista Dag och Natt ­sanomalehteä. Leppoisat ravintolaesittelyt saavat väistyä, kun Sara kuulee järkyttävän uutisen: syrjäisellä rannalla sijaitsevan joogakeskus Samsara Soulin ruotsalainen asiakas Erika, nuori kaunis nainen, on löydetty murhattuna ja ruumis erikoisella tavalla aseteltuna. Paikallisten poliisivoimien lisäksi hätiin astuu myös konsulaatissa työskentelevä norjalaissyntyinen ex­-poliisi Kristian Wede. Erikan kuolema ei tietenkään jää ainoaksi veriteoksi. Saaren idyllissä lymyilee siis pahoja voimia, ja murhapaikkojen erikoinen lavastus antaa heti ymmärtää, ettei kyseessä voi olla satunnainen puukkojunkkari.

Vaikka Mari Jungstedt onkin kirjoittanut tämän uuden kirjansa, josta on tarkoitus tulla sarja, yhdessä Ruben Eliassenin kanssa, on lopputulos melko samanlainen kuin Gotlanti­-dekkarit. Paikallisväri on tietysti vaihtunut, ja melko ansiokkaasti kirjailija onnistuukin luomaan tunnelmaa. Itse tarina on aika rutiininomainen, mutta sellaisiahan kaikki kai välillä haluavat lukea, aina kun ei jaksa paneutua kerronnan ja tyylin kikkailuihin. Jonkin verran Jungstedt kyllä yrittää rikkoa kertomuksensa kronologiaa vaihtelemalla aika-­ ja kertojatasoja.

Kirjan henkilöt ovat myös kohtalaisen ennalta-­arvattavia, voisi melkein sanoa kaavamaisiakin: on viisikymppinen mutta hehkeä Sara-­toimittaja, joka onnistuu rikostutkinnassa silloinkin kun poliisivoimat eivät, ja ex-­poliisi Kristian, joka hyvin tutuntuntuisesti jauhaa nuuskamälliä, hörppii Tropical­-olutta ja murehtii entistä perhettään. Sivuhenkilöistä ehkä elävimmin jäivät mieleen paikalliset naiset Luisa ja Adriana, joista etenkin Adrianan suru ja rakkaudenkaipuu koskettivat tällaista vähän kyynisempääkin lukijaa.

Tummempi taivas ei kuitenkaan ole missään nimessä huono dekkari, se on vain suhteellisen tavanomainen, eikä yllätä rakenteellaan, eikä parinsadan sivun jälkeen erikoisemmin edes loppuratkaisullaan. Meitä innokkaita dekkarinlukijoita, joiden kirjanjano on pohjaton, lienee kuitenkin niin paljon, että tämänkin sarjan seuraavaa osaa alkaa jo melkein odottaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *