Lieneekö tarpeellista edes sanoa, että olen aina rakastanut Ann Cleevesin Vera Stanhope -sarjaa ja sitä myöten myös sen päähenkilöä, tuhtia ja suorasanaista ja ulkoisesti homssuista, mutta tavattoman älykästä komisariota. Eikä tätä rakkautta ole hälventänyt aiheesta tehty televisiosarja, jossa erinomainen Brenda Blethyn katselee maailmaa ruskeilla nappisilmillään ja osaa kohdata tutkinnassa mukana olevia erilaisia ihmisiä järkähtämättömän fiksusti.
Sarjaa on käännetty suomeksi hieman epätasaisesti, sillä tämä Väärä todistus -romaani on vasta sarjan toinen osa, ja täytyy sanoa, että se olisi puoltanut paikkaansa ihan oikeassakin kohdassaan. Siinä lukija pääsee tutustumaan Veran persoonaan, työtapoihin ja hänen luottokonstaapeliinsa Joe Ashcroftiin, kun nämä tekijät otetaan myöhemmissä osissa jo aivan itsestäänselvyyksinä. Mutta parempi edes nyt kun ei ollenkaan.
Tapahtumat lähtevät liikkeelle kymmenen vuoden takaisesta murhenäytelmästä: paikallisen merkkihenkilön 15-vuotias tytär Abigail on kuristettu kuoliaaksi, ja hänen paras kaverinsa Emma löytää hänet. Murhan tekijäksi tuomitaan kuitenkin Jeanie, joka on ollut Abigailin isän rakastajatar; näiden kahden naisihmisen välit tiedettiin huonoiksi. Jeanie ei saa pitävää alibia, ja niin hän joutuu vankilaan; vasta kymmenen vuoden kuluttua hänen alibinsa vahvistetaan, ja epätoivoinen Jeanie surmaa itsensä. Kylän poliisi, Veran ja Joen avustamana, alkaa etsiä Abigailin todellista murhaajaa, mutta syyllisiksi sopivia on pienessä uneliaassa kylässä useita.
Dekkarimaailmassa vallitsee muun muassa sellainen kirjoittamaton sääntö, että lähes aina tapahtuu myös toinen murha. Aluksi se harhauttaa tutkijoita, mutta tuo heidät myöhemmin myös ensimmäisen murhan syiden lähteille. Näin käy tässäkin kirjassa, mutta surmateko numero kaksi antaa odottaa itseään melko kauan, monen lukijan mielestä ehkä liiankin kauan. Mutta sitä odotellessa kannattaa antaa Cleevesin kerronnan viedä: hän osaa mestarillisesti kuvata ihmisluonteen pieniäkin vivahteita ja enemmän tai varsinkin vähemmän imartelevia yksityiskohtia heidän persoonistaan.
Merellinen miljöö elää hänen kirjoissaan, myös Väärässä todistuksessa, kostean suolaisena: on luotseja ja kuttereita ja tietenkin nousu- ja laskuvesiä ja kaikkea muuta mereen liittyvää. Tarttuisin vielä itsensä Veran henkilöön: häntä on pakko arvostaa rautaisen ammattitaidon ja loistavan tilanneälyn vuoksi, mutta hänen muodottomat vaatteensa ja kaarnankaltaisen ihottuman peitossa olevat kätensä ja jalkansa saavat lukijan tuntemaan muitakin tunteita, saati sitten hänen ohikiitävä ajatuksensa, joka vilahtaa esiin, kun hän haastattelee tapaukseen liittyvää miestä:
Minä kyllä ryhtyisin naiseksesi. Hyväksi tai vähemmän hyväksi. Yksikään mies ei vain ole koskaan halunnut minua.
Onneksi sarjan myöhemmissä osissa Veran henkilöhahmo vahvistuu ja saa lisää itsevarmoja piirteitä. Mutta Vera-sarja kannattaa todellakin lukea eikä vain henkilökuvauksen vuoksi, vaan siksi, että rikokset on suunniteltu ovelasti, ja kuten tässäkin kirjassa, syyllinen onnistuu piileskelemään hamaan loppuun asti. Suosittelen!