Åsa Wikforss: Vaihtoehtoiset faktat

Vaihtoehtoiset faktat

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Inhimillistä tietoa leimaa se, että se on sosiaalista. Suurin osa tiedostamme tulee muilta ihmisiltä ja siksi voimme kerryttää tietoa tavalla johon mikään muu eläin ei kykene. Toisaalta tämä myös tekee meistä alttiita keksityille uutisille, valheille ja propagandalle. Åsa Wikforss käsittelee kirjassaan tiedon luonnetta, miten voimme vastustaa valheellisia ja perusteettomia väitteitä ja mistä yhä lisääntyvä fakta- ja tiedevastaisuus johtuu. Ennen kaikkea Wikforss perkaa median ja koulun roolia nykyisessä sopassa.

Koska Wikforss itse on teoreettisen filosofian professori, ei tule yllätyksenä että kirjan alku omistetaan tietoteorialle. Kysymys tiedon luonteesta on olennainen, sillä Wikforss on samaa mieltä kuin Lee McIntyre kirjassaan Totuudenjälkeinen, että postmodernin ajattelun suosio on ollut osaltaan nakertamassa tiedon arvovaltaa. Tarkalleen ottaen kyse on postmodernismiin liittyvästä keskeisestä ajatuksesta; koska maailman kuvailemiseen käytetyt käsitteet ovat inhimillinen konstruktio, päädytään eräänlaisen perspektivismiin, jonka mukaan totuus on aina suhteessa johonkin tiettyyn mutta mielivaltaiseen näkökulmaan.

Wikforss huomauttaa, että totuus ei kuitenkaan voi olla näkökulmakysymys, eikä voida lähteä siitä, että on suvaitsematonta luokitella uskomuksia tosiin ja epätosiin. Jos kaikessa on kysymys vain näkökulmasta, voidaan myös aiheellisesti kysyä, mitä vikaa on sitten vaikkapa salaliittoteoreetikon näkökulmassa?

On hieman epäselvää miten paljon vahinkoa juuri postmodernit virtaukset ovat saaneet aikaan, mutta Wikforss nostaa esiin sen mielenkiintoisen näkökulman, että akateemisesti suurin vaikutus postmodernismilla on ollut pääasiassa filosofian ulkopuolella, erityisesti humanistisessa että yhteiskuntatieteissä. Mielenkiintoista sen vuoksi, että filosofiassa postmodernismi ei ole koskaan ollut erityisen keskeisessä asemassa.

Wikforss kirjoittaa, miten filosofina on ollut kummallista nähdä miten vailla filosofista koulutusta olevat tutkijat ovat innokkaasti halunneet omaksua radikaaleja filosofisia teorioita, vaikka heillä ei ole näiden teorioiden ymmärtämiseen ja arvioimiseen välttämättä tarvittavia välineitä. Tässä on unohdettu hyvä tieteellinen tapa, jonka mukaan tulisi edetä varovaisesti oppialoilla jonka asiantuntija ei itse ole, Wikforss huomauttaa.

Tämä kaikki liittyy olennaisesti kirjan kiinnostavimpaan lukuun, joka käsittelee ruotsalaisen koulujärjestelmän alamäkeä – tosin suomalainen lukija huomannee nopeasti yhtymäkohtia myös suomalaisen koulujärjestelmän viime aikaisiin uudistuksiin. Viime vuosikymmenet ruotsalaista koulua on hallinnut niin sanottu konstruktivistinen pedagogiikka. Tämän suuntauksen merkitys ei ole aivan yksiselitteinen, sillä voidaan tarkoittaa joko psykologista väitettä siitä, miten yksilö oppii omien kokemusten perusteella rakentamalla itse tietonsa tai näkemystä, että tieto itsessään on rakennelma, konstruktio.

Wikforss lainaa tässä yhteydessä brittiläisen koulutukija Daisy Christodouloun kirjaa Seven Myths about Education. Konstruktivistiseen oppimisteoriaan kuuluu mm. seuraavat väitteet: Faktat ovat ymmärtämisen este. Opettajajohtoinen opetus on passiivista. Oppilaille on opetettava enemmin yleisiä kykyjä ja itsenäistä ajattelua kuin faktatietoja, ja paras tapa oppia ovat erilaiset projektit ja toiminta. Opettaja ei ole tämän oppimisteorian mukaan niinkään tiedon välittäjä, vaan opettajan ja oppilaan tulisi luoda tietoa yhdessä keskustelun ja dialogin kautta. Yhteistä näille oletuksille oppimisesta on se, että faktatiedot asetetaan käsitteellistä ymmärtämistä, kriittistä ajattelua, luovuutta ja merkityksellisyyttä vastaan.

Ruotsissa on Wikforssin mukaan menty vielä tätäkin pidemmälle. Joidenkin johtavien ruotsalaisten kasvatustieteilijöiden omaksuma tietokäsitys kyseenalaistaa itse ajatuksen objektiivisesta tiedosta ja faktojen olemassaolosta. Vaikutusvaltainen kasvatustieteilijä Roger Säljö on esimerkiksi todennut, että tieteelliset selitykset vain tarjoavat vain erilaisia diskursseja. Tärkeää ei ole löytää tosia selityksiä vaan ”tutkia, miten erilaiset selitysmallit ovat riippuvaisia ajasta ja paikasta, tilanteesta ja päämäärästä.” Tiedon ja totuuden yhteys on Wikforssin mukaan ruotsalaisessa koulujärjestelmässä kriittisesti heikentynyt.

Olennaista Wikforssin mukaan on kuitenkin ymmärtää, että faktatietojen ja ymmärtämisen välillä ei ole mitään vastakkainasettelua – päinvastoin, pyrkimys itsenäiseen ajatteluun on lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu, mikäli oppilaalla ei ole hallussaan faktatietoja. Tämä liittyy olennaisesti siihen miten aivot toimivat. Meillä on käytössämme työmuisti ja pitkäkestoinen muisti. Työmuisti liikkuu tietoisen kognition alueella, eli siellä missä tietoisesti ajatellaan, mutta valitettavasti työmuisti on hyvin rajallinen ja kuormittuu helposti. Pitkäkestoisella muistilla ei ole vastaavia ongelmia. Siihen voi säilöä paljon informaatiota, jota voi aktivoida tarpeen mukaan ja käyttää erilaisten ongelmien ratkaisemiseen työmuistissa. Hyvälle ongelmanratkaisukyvylle on siksi olennaista, että asiaankuuluvaa informaatiota on varastoitu pitkäkestoiseen muistiin.

Ikävä kyllä on myös niin, että tutkimusten mukaan kriittinen ja pohdiskeleva ajattelu johtaa ihmisen helposti itsessään harhaan. Olemme nimittäin yksilöinä erinomaisen hyviä löytämään väitteitä, jotka tukevat omia näkemyksiämme ja huonoja löytämään mielipiteillemme vastaväitteitä. Kriittinen ajattelija on siten ironisesti erityisen altis kognitiivisille vinoumille. Näin ollen kriittinen ja itsenäinen ajattelu ei ole jokin yleispätevä kyky, jonka voi oppia ikään kuin muista asioista erillään, vaan se aina vaatii tuekseen faktatietoa, Wikforss toteaa. Myöskään luetun ymmärtäminen ei ole mikään yleispätevä kyky, vaan liittyy olennaisesti siihen onko oppilaalla tietoa lukemastaan tekstistä.

Tämä yksilöllistä ajattelua korostava projektipohjainen oppimismalli on otettu Ruotsissa avosylin vastaan, ja sitä myöten maan sijoitus PISA-testissä on romahtanut, kuten on käynyt myös Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa ja Norjassa. Silti, alunperin konstruktivistinen pedagogiikan taustalla oli hyvät aikeet. Sen ajateltiin edesauttavan tasa-arvoisen ja demokraattisen koulujärjestelmän luomista, oltiin huolissaan teoreettisen tiedon ”ylivallasta” käytännöllisen tiedon kustannuksella. Ironista kyllä tutkimusten mukaan, lopputulos on kuitenkin ollut päinvastainen, yksilöllistynyt ja itsenäistä opiskelua ja ajattelua vaativa malli sortaa nimenomaan heikko-osaisempia oppilaita.

Wikforss jopa arvelee, että konstruktivistinen pedagogiikka saattaa olla osaltaan vastuussa populismin leviämisestä kyseisissä maissa. Sitä mukaan kun konstruktivismin tielle on lähdetty, oppimistulosten romahdus puhuu selvää ja pelottavaa kieltään. Tämä oli sen verran hätkähdyttävää luettavaa, että ihmettelen miten aihe ei ole sen kummemmin herättänyt keskustelua lehtien palstoilla tai muuallakaan, vaikka koulu-uudistukset näin muuten ovatkin herättäneet Suomessa kritiikkiä.

Kirjan lopussa Wikforss käsittelee ansiokkaasti työkaluja millä näihin ongelmiin voidaan tarttua. Kirjassa käsitellään paljon myös tiedon sosiaalista ulottuvuutta. Tapamme siirtää tietoa toisillemme on lajimme suuria vahvuuksia, mutta toisaalta se johtaa helposti siihen, että maailmankuvastamme tulee virheellinen. Myös niin sanotuille ajattelun vinoumille annetaan kirjassa paljon huomiota.

Joidenkin mielestä nykyinen tilanne on kuitenkin aivan erityisesti erään tietyn keksinnön ansiota. Siispä, onko internet johtanut siihen, että meillä on enemmän tietoa hallussamme kuin aikaisemmin? Aika usein tuntuu nimittäin siltä, että tilanne on pikemminkin päin vastoin. Vaikka kysymykseen on vaikea antaa täsmällistä vastausta, Wikforss arvioi, että ihmisillä todellakin on nykyään enemmän tietoa monista asioita. Ongelma onkin pikemminkin se, että on selvästi vahingollisempaa saada väärää informaatiota, kuin olla informaatiota paitsi. Eikä koskaan ole ollut niin helppoa saada vääriä uskomuksiaan vahvistetuksi kuin nykyään.

Ongelma ei siis ole se, että ihmiset olisivat menettäneet kykynsä muodostaa omia näkemyksiä, vaan se että omien näkemysten muodostamisesta on tullut liian helppoa. Toimivan demokratian kannalta nämäkin ovat aivan olennaisen tärkeitä kysymyksiä, kuten Wikforss osoittaa. Tärkeä kirja siten ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, suosittelen!

(Erityisesti uudet kotimaiset julkaisut on usein, ei aina, saatu kustantajalta arvostelukappaleina. Se, mistä kirja on saatu, ei vaikuta siihen, kehummeko vai emme.)

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...