Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Uskottomuus on niin kutsutusti pätevä syy avioeroon, jos toinen huutaa että toinen on ollut jonkun toisen kanssa, laki tulee vastaan ja päästää heidät vapaiksi, sillä monogamia on ilmeisesti tärkeämpää kuin mikään muu”, pohtii Henrik, toinen tämän kirjan päähenkilöistä. Hän on ollut jo pitkälti toistakymmentä vuotta naimisissa Liselottin eli Lizin kanssa, ja heillä on kolme lasta, joiden nimiä emme saa tietää, he ovat vain Isopoika, Tyttö ja Pikkupoika. Pariskunnalla on siis menossa perustavanlaatuinen aviokriisi, sillä Lizillä on jo jonkin aikaa ollut suhde Vaasassa asuvan Edin kanssa. Liz haluaa uuden elämän, mutta mitä tapahtuukaan lapsille? Kumpi saa heidän huoltajuutensa? Näitä kysymyksiä tämä Mia Franckin uusi romaani käsittelee.
Kirjan rakenne perustuu kertojanäkökulman vaihtelemiselle: enimmäkseen ovat tietysti äänessä Liz ja Henrik, mutta saamme seurata myös heidän vanhempiensa ja kotiapulaisen näkemyksiä. Tämä kertojan vaihtuminen antaa kirjalle oikein mielenkiintoisen sävyn; lukija voi romaanin edetessä miettiä, kumpi hänen mielestään onkaan syyllinen tulevaan avioeroon, sillä syyllistähän ajankohdan tuomioistuimissa nimenomaan etsittiin. Onko syyllinen yksiselitteisesti Liz, jolla on uusi rakkaussuhde? Vai onko Henrik kenties sittenkin osasyyllinen, mitä hän onkaan tehnyt Lizille? Onko Lizillä oikeus uuteen rakkauteen?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun puoliväliin, ja voi, miten herkullista ajankuvaa kerronta tarjoaakaan! Luomiväri on vihreää, tupakkaa tuprutellaan sisällä lasten aikana, lapset polkevat jopoja pilkulliset maripaidat yllään, c-kasettisoitin syö nauhaa, keittiössä on muovilaatikko, johon tilataan ruokareseptejä. Vakavammassa mielessä 70-luvun ajankuva näkyy myös Lizin ja Henrikin välisessä oikeudenkäynnissä lasten huoltajuudesta. Pariskunnan ystäviä on värvätty todistajiksi, ja lastenpsykiatri – itse Terttu Arajärvi – on haastatellut lapsia ja tehnyt huomioita heidän tilastaan.
Viimeinen pari uunista ulos oli mielenkiintoista joskin surullista luettavaa. ”Kaikilla Franckin romaaneilla on dokumentaarista pohjaa”, sanotaan kirjan takakannessa. Autofiktiotako? En tiedä, eikä tullut juurikaan mieleen ryhtyä selvittämään asiaa. Mielestäni kysymys siitä, perustuuko jokin kirja kenties kirjailijan omiin kokemuksiin, on aika marginaalinen eikä ollenkaan kiinnostava lukukokemuksen kannalta. Hyvä kirja on hyvä ihan sinänsä, ja tämä Mia Franckin romaani kuuluu eittämättä hyviin kirjoihin.
