Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuonna 2018 lehdistö alkoi yhdistää ennätyshelteet lämpenevään ilmastoon, ja samoihin aikoihin Christophe Blain lukee huolestuneena uutisotsikkoja: Pariisiin ja itäiseen Ranskaan ennustetaan 50 asteen lämpötiloja vuoteen 2050 mennessä. Muutos ei tietysti tapahdu yhdessä rysäyksessä 30 vuoden päästä, joten minkälaisia lämpötiloja näemme 2040 tai jo 2030? Tähän asti Blain oli lohduttautunut ajatuksella, että ilmastonmuutos on asia joka tapahtuu joskus tulevaisuudessa. Yhtäkkiä tilanne vaikuttaa todelliselta juuri nyt. Mitä sarjakuvantekijä voi oikein tehdä tällaisessa tilanteessa? Tietysti ottaa yhteyttä tunnettuun ilmastontutkijaan, ja tehdä aiheesta sarjakuvan.
Jean-Marc Jancovici on oivallinen valinta. Hän on Ranskassa tunnettu energia- ja ilmastoasiantuntija, joka on ollut kehittämässä Bilan Carbone
-menetelmää, suosittua työkalua kasvihuonekaasupäästöjen arviointiin. Jancovicilla onkin sitten paljon sanottavaa, eikä se ole miellyttävää kuultavaa. Ensinäkin, mikään vihreä energia ei tule pelastamaan meitä.
Kirjan ensimmäinen puolisko keskittyy energiaan, ja siihen miten täysin riippuvainen sivilisaatiomme on siitä. Periaatteessa tämä on tuttua kauraa, paitsi että olemme ulkoistaneet energian käytön koneille niin tehokkaasti, ettemme enää hahmota sen vaikutuksia arjessamme. Sen vuoksi puheet ”vihreästä siirtymästä” voivat tuntua uskottavilta. Tosiasiallisesti mitään vihreää energiaa ei ole. Mikä tahansa energian muoto saastuttaa, jos sitä käytetään laajassa mittakaavassa, kuten me käytämme.
Uusiutuvat energialähteet, kuten tuuli ja aurinko vaativat laajaa raaka-aineiden kaivamista, valmistusta ja kuljetusta, jotka perustuvat fossiilienergiaan. Niiden infrastruktuuri vaatii myös paljon tilaa, ja koska uusiutuvat eivät tuota jatkuvasti energiaa, ne myös vaativat infrastruktuuria varastointiin, varavoimaan ja siirtoon. Valtava ongelma on kuitenkin ennen kaikkea se, että energiantuottosuhde on uusiutuvissa energiamuodoissa huono. Jos haluamme saada niistä saman energiamäärän kuin fossiilisista energiamuodoista, joudumme käyttämään paljon enemmän energiaa eli juurikin materiaaleja, kaivostoimintaa ja infrastruktuurin rakentamista sen saamiseksi.
Uusiutuvien energiamuotojen varassa joutuisimme käyttämään lähes yhtä paljon energiaa ja resursseja järjestelmän pyörittämiseen kuin mitä siitä saamme siitä ulos, eikä nettoenergiaa jäisi yhteiskunnan muuhun toimintaan. Uusiutuvat energiamuodot voivat siten olla hyödyllisiä täydennyksiä, mutta ei suoria korvaajia fossiilisille polttoaineille – ainakaan ilman kulutuksen radikaalia laskua.
Mitään kulutuksen laskua ei tietysti ole näkyvissä. Toistaiseksi emme ole uusiutuvilla energiamuodoilla korvanneet fossiilisia lainkaan, vaan ne ovat vain tulleet vanhan päälle. Yhä digitaalisempi maailmamme ei myöskään pienennä ympäristökuormaa, kuten monet kuvittelevat. Itse asiassa digitaalinen teknologia itsessään saastuttaa yhtä paljon kuin kaikki maailman rekat yhteensä.
Mikä siis ratkaisuksi? Jancovicin mukaan yksi harvoista realistisista vaihtoehdoista on ydinvoima. Se on ainoita energiantuotantotapoja, jotka voivat realistisesti tuottaa suuria määriä energiaa jatkuvasti, tehdä sen ilman merkittäviä hiilidioksidipäästöjä ja toimia korkealla energiantuottosuhteella. Ei tosin ydinvoimakaan fossiilisia energianlähteitä korvaa, mutta se on kuin laskuvarjo, joka auttaa pahimman pudotuksen yli. Ydinvoiman riskit, jotka realisoituivat Tšernobylissä ja Fukushimassa, eivät ole uusilla reaktorityypeillä enää samanlainen ongelma, joten ydinonnettomuuden riski on minimaalinen.
Christophe Blain itse suhtautuu ydinvoimaan pelokkaasti, ja sarjakuvassa on ihan hyvää pohdintaa tähän liittyen; ihmisillä on taipumusta pelätä harvinaisia mutta dramaattisia riskejä, vaikka arkisemmat riskit (fossiiliset, ilmastonmuutos) ovat paljon suurempia. Toki kirjassa käydään muitakin käytännön toimia läpi, kuten yksityisautoilun vähentämistä ja kaupunkisuunnittelun suuntaamista kävely- ja pyöräily-ystävälliseksi ja maatalouden riippuvuuden vähentämistä fossiilisista polttoaineista.
Mitenkään mahdottomana savottana Jancovici ei tilannetta näe, mutta asioilla on kiire, ja aikaa ei todellakaan ole turhaan kuppaamiseen. World without End päätyykin pohdintoihin mikä oikeastaan on pohjimmainen ongelmamme, ja se on biologinen, ei vain poliittinen tai tekninen. Emme suunnittele pitkälle, koska kivikaudelle jääneet aivomme ei ole siihen tarkoitettu. Ratkaisut eivät voi siten perustua pelkästään tietoisuuteen tai kampanjoihin, tarvitaan ennen kaikkea rakenteita, sääntöjä ja instituutioita, jotka ylittävät yksilölliset impulssit.
Paljon tietoa on siis luvassa, onneksi kuitenkin poikkeuksellisen selkeästi esitettynä. En ihmettele, että sarjakuva on osoittautunut Ranskassa todelliseksi myyntihitiksi. Blainin pilakuvamainen tyyli on oivallinen ja sopii tämän tyyppiseen tietosarjakuvaan oikein hyvin. Kuvakerronta sen sijaan on hieman yksitoikkoista – kuvakulmat ja sommittelu pysyvät melko samanlaisina läpi teoksen. Tietokirjallisena teoksena World without End on silti vaikuttava ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
