Sisko Istanmäki: Yöntähti

Kahdeksankymppisten luokkakokous pidetään lapsuuden koulutalossa ja tunnistaminen alkaa heti. Vuodet ovat vierineet, mutta ihmisten perusluonne pysyy. Aina asioita järjestellyt Norma ilmoittaa kaikille mielenkiintoisen uutisen: hän on ostanut talon, unelmien talon, jossa olisi tilaa kymmenelle vanhukselle, siis heille luokkatovereille. Ystävyyden talo, Rauhanmäki.

Kaikki kiusaantuvat hieman eikä ajatus ole oikein mieluinen kellekään. Kaikilla on omat asuntonsa, kellä millainenkin eikä ajatustakaan muuttaa muualle. Parin viikon sisällä tilanne kuitenkin muuttuu: erään asuntoon muuttaa siskontyttö miehineen puolipakolla, pastori taas tuntee itsensä yksinäiseksi, erään leidin asuntoon taas tulee suuri remontti.

Norman toive täyttyy — hän saa kaikki asukkaat, mutta mikään rauhan tyyssija talosta ei tule. Keittäjä pitää omituista käkätystään ja asukkaat riitelevät toistensa kanssa milloin mistäkin. Kissa Yöntähti metsästelee rakasta Tipu-undulaattia ja Norma on edelleen katkera nuoruuden hairahduksestaan. Kirjailija kirjoittaa omituisia satuja eikä tunnustetun taiteilijankaan teoksista ole jäljellä kuin yksi. Hyvin ei tunnu menevän kenelläkään. Lisäksi asuinmaksuihin on tulossa mieletön korotus, josta kukaan ei varmaan selviä.

Lopulta talon tuhonnut tulipalo järjestää asiat — ehkä parempaan suuntaan. Asukkaat joutuvat vanhainkoteihin, kukin omaan kuntaansa. Loppu kommuuniasumiselle tuli nopeammin kuin luultiinkaan. Istanmäki antaa aika selkeästi ymmärtää, että vanhuus ei ole mikään ihana olotila, autuus ja leppeys.

Vanhus saa ja voi olla vihainen, kiukkuinen, yrmeä ja riitaisia — ihan syystäkin vielä. Ja vanhainkoti on vanhainkoti, se ei muutu nimeä vaihtamalla laitoksesta miksikään muuksi. Aika skeptinen, mutta todenmukaisen oloinen kuvaus vanhuudesta ja sen mukanaan tuomista ”pikku ongelmista”, joihin muilla ainakin on kova halu puuttua. Suositan — tämä kannattaa lukea jo tässä iässä! Kuten kirjan eräs henkilö sanoo, vanhuus on perseestä…