Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Joel Lehtosen (1881–1934) tuotanto on laaja ja risainen. Joel oli tarkka talousmies, mikä tiesi paljon kirjoittamista, jotta maallinen omaisuus karttuisi ja huolettomampi elämä koittaisi. Ymmärrettävää pojalta, jonka äiti oli hyljännyt kohta syntymän jälkeen ja joka huutolaisena joutui kokemaan kovia ennen kuin papinleski Wallenius otti pojan omakseen.
Sorron lapset on Lehtosen kaksiosainen teos ajalta jolloin Suomi haki irtautumista Venäjästä ja autonomiasta ja oli ajautumassa sisällissotaan. Toinen osa, Punainen mies (1925), painettiin lopulta omana kirjanaan.
Sorron lapset ilmestyi vuonna 1923, jolloin maata järkyttäneet tapahtumat olivat turhan lähellä takana, kuin myös kirjailijan oma rakkauden menetys, so. toisen miehen vaimon kuolema. Liki 500-sivuinen teos innosti kriitikoita, lukevaa kansaa ei niinkään.
Lehtosen realistinen kerronta yhteiskunnan tapahtumista Sorron lapsissa ei juuri hetkauta eikä innosta enää sata vuotta myöhemmin kirjaa lukiessa, mutta rakkaus: sepä kiinnostaa – aina! Semmoinen hitaahko lovestory mikä sisältyy Sorron lapsien juonteeseen: Kuinka käy kun pikkukaupungissa nuori maanmittari rakastuu tohtorin rouvaan joka kaipaa ‘säpinää’ yksitoikkoiseen arkipäivään, miten käy kun Isidor Tistelberg rakastuu Julia Oljemarkiin?
“Mutta: mitä oli tuleva? Hetket menivät melkein sitä ajattelematta. Välistä Tistelberg kuitenkin ajatteli sitä. Olisiko heillä yhteistä vastaisuutta?”
Tolstoilainen Anna Karenina on valmis muotoutumaan, miksei myös flaubertmainen Rouva Bovary.
Olemme oikeastaan lukemassa Joelin omaa rakkaustarinaa toisen miehen naiseen Sylvia Avellaniin. Siis totta ja realismia rakkaustarinakin, joka päättynee traagisin menoin jatko-osassa?
Tapahtumapaikkana on pikkukaupunki. Pekka Tarkka Lehtosen elämäkerrassa, Joel Lehtonen II vuodet 1918-1934, sijoittaa sen Loviisaan, mutta ihmisiltään Lahteen. Kaupungin kerma kokoontuu ja miehet pääsevät maistelemaan tuutinkejaan, siinä ohessa halveksimaan rahvasta; silti kovin monimielinen on herrasväki mielipiteissään. Lehtonen pääsee irrottelemaan niin, että henkilöiden esikuvat tuskin ovat ilahtuneet kirjailijan käsittelystä.
Kai noita samoja herraseuroja yhä kokoontuu, minnekäs ne olisivat hävinneet – eli paremmiksiko muka ihmiset olisivat tulleet! Tuoltakin pohjalta voi Sorron lapsia yhä vertaillen lukea aina kiinnostavan ikuisen rakkausdilemman lisänä.