Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Maorien laulu kahlitsi minut sohvan lukunurkkaan kahdestakin syystä. Kirjassa on järkälemäiset yli 860 sivua, joten sitä ei noin vain kantele mukanaan. Toisekseen tarinassa on ajoittain draamaa niin, että lukemista on mahdotonta jättää kesken. Pitkästä aikaa kirja, jota luin yöunia uhmaten pikkutunneille!
Sarah Larkin Uusi-Seelanti -sarjan aloitti Valkoisen pilven maa. Se keskittyi Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin, kahden juuriltaan englantilaisen naisen tarinaan ja kuvasi heidän juurtumistaan uuteen kotimaahansa Uuteen-Seelantiin. Nyt 40 vuotta on vierähtänyt, Gwyn asuu Jamesinsa kanssa yhä Kiwardin lammasfarmilla ja Helenillä on pieni majatalo johdettavanaan. Molemmat naiset ovat myös jo isoäitejä. Maorien laulu nostaa esiin uuden sukupolven ja sukusaagan keskiössä ovat nyt lastenlapset Elaine O’Keefe ja Kura Warden.
Historia toistaa itseään ikävällä tavalla, sillä Elaine ja Kura kokevat isoäitiensä tapaan kovia rakkauselämässään. Erityisesti Elaine saa pettyä ankarasti. Ensin hänen ensirakkautensa lankeaa kerrasta serkkutyttö Kuran pauloihin ja seuraavan miehen kanssa elämä muuttuu painajaiseksi. Kuran suurin rakkaus on musiikki ja hän tarvitsee vierelleen miehen, joka auttaa häntä toteuttamaan unelmansa. Tie tähtiin ja maailman oopperasaleihin on kuitenkin kivinen ja monella mutkalla. Nuoret naiset joutuvat kovien valintojen eteen elämässään, mutta kunnon kehitystarinan tavoin pettymykset kääntyvät lopulta voitoiksi.
Eletään siis 1800-luvun loppua ja maorien ja Euroopasta saapuneiden pakehojen rinnakkain elo on vieläkin varsin nuorta. Toisaalta yhteiskunnalliset erot korostuvat, toisaalta kasvetaan naapureina ja kulttuurit sekoittuvat – onhan Kura Warden itsekin puoliksi maori. Kakkososassa lammasfarmareiden rinnalle nousevat uudenlaiset miehet, kun tapahtumapaikat siirtyvät nummilta kaupunkiin ja kaivosten liepeille.
Sarah Lark osaa todellakin draamaruuvia kiristää ja pitää lukijaa otteessaan. Kuitenkin kun viimeinen sivu on käännetty, tarina myös päästää irti, eikä aiheuta sen syvempää pohdintaa – kunnon viihdettä siis.
