Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun puhutaan ruotsinsuomalaisista, ajatellaan usein 1960- ja 1970-luvun suurta muuttoliikettä ja heidän jälkeläisiään. Toki heitäkin käsitellään Ali Jonassonin ja Mats Kejosen kattavassa sarjakuvassa, mutta kirjan skaala ulottuu huomattavasti laajemmalle. Finnkampen käsittelee Ruotsin ja Suomen yhteistä historiaa ja miten suomalaisilla on ollut Ruotsissa pitkä, mutta usein näkymätön ja alisteinen rooli. Yhä edelleen Ruotsissa suomalaiseen maineeseen kuuluu juoppous, jurous, kouluttamattomuus ja se kuuluisa puukko. Mistä moiset ennakkoluulot juontuvat on yllättävänkin monipolvinen ja myös hieman masentava tarina.
Metsäsuomalaisilla on tässä tarinassa yllättävän suuri ja kiinnostava rooli. Ruotsin kruunu kannusti 1500–1600-luvuilla suomalaisia kaskiviljelijöitä muuttamaan harvaan asutuille alueille Keski- ja Itä-Ruotsiin. Kruunun asenteet muuttuivat kuitenkin jo 1600-luvulla, ja suomen kielen käyttöä alettiin nopeasti rajoittaa, jopa väkivalloin. Metsäsuomalaiset muodostivat Ruotsissa siten pitkään merkittävän suomenkielisen vähemmistön, jonka olemassaolo on pitkälti unohtunut tai tietoisesti pyyhitty pois valtaväestön muistista.
Jonasson nostaa metsäsuomalaisten historiasta lukuisia kiinnostavia henkilöitä, joista monestakin haluaisi lukea ihan oman elämäkerran. Carl Axel Gottlund jäi erityisesti mieleen, Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori ja suomalaisuuden edistäjä, joka teki tutkimusmatkoja metsäsuomalaisten pariin ja yritti urhoollisesti puolustaa heidän oikeuksiaan. Kaisa Vilhuinen puolestaan oli Ruotsin viimeinen runolaulaja, ja tietysti pitää mainita ”viimeisenä metsäsuomalaisena” tunnettu muusikko, kirjailija ja runoilija Dan Andersson.
Tornionlaakson suomalaisten (eli meänkielisten) historia tulee niin ikään käsiteltyä, pahamaineinen eugeniikka rotuteorioineen, lukuisten Ruotsiin jääneiden sotalasten kohtalo, ja hieman yllättäen inkerinsuomalaisten myös. Tuhansia heistä pakeni rajan yli Ruotsiin, kun Suomi vuonna 1944 sitoutui palauttamaan kaikki Neuvostoliiton kansalaiset, mukaan lukien inkerinsuomalaiset. Tarina kulkee kohti nykyaikaa ja ruotsinsuomalaisten tietä kohti virallisen kansallisen vähemmistön asemaa, jolla on oikeus omankieliseen kouluopetukseen.
Matkan varrella käsitellään myös lukuisia ruotsinsuomalaiseen identiteettiin ja kulttuuriin kuuluvia asioita, joista osa on varsin yllättäviä. Hauskin näistä on ehkä luku mämmistä, jossa pohditaan perinteisen suomalaisen ruoan yhteyksiä persialaiseen samanuun tai sämänuun, joka on nähtävästi ruokana melkein yksi yhteen mämmin kanssa. Ruotsissa iranilaiset ostavatkin nimenomaan mämmiä, kun juhlivat keväällä persialaista uutta vuotta. Mistä johtuneekaan, mutta Ruotsissa suomalaiset ja iranilaiset myös avioituvat keskenään varsin usein. Kuuluisan jääkiekkoilija Mika Zibanejadin perhetausta on juuri tällainen.
Enimmäkseen sarjakuvassa käsitellään kuitenkin synkempiä kysymyksiä, kuten miten ruotsinsuomalaiset ovat käsitelleet valtaväestön syrjiviä asenteita. Usein reaktio on ollut samanlainen kuin mistä maahanmuuttajia syytetään Suomessa. Asutaan alueilla, joissa on paljon muita suomalaisia, ja pääsääntöisesti ollaan tekemisissä vain heidän kanssaan. Tällä tavoin henkilö välttyy kohtaamasta valtaväestön ennakkoluuloja eikä hänen tarvitse hävetä puutteellista kielitaitoaan, mutta silloin ei tietysti voi myöskään parantaa asemaansa yhteiskunnassa.
Joillekin ratkaisu on ollut oman identiteetin täydellinen kieltäminen tai sitten vähemmistöaktivismi, mutta sekin on riski, sillä se voi itsessään luoda negatiivisia ennakkoluuloja vähemmistöä kohtaan. Kaiken kaikkiaan sarjakuvassa tulee hyvin esille, millaista on elää toisessa yhteiskunnassa ”mamuna”, ja nimenomaan sanan negatiivisessa mielessä. Kun oletus on, että valtaväestö ei halua sinua naapuriksi, tai olla muutenkaan olla tekemisissä kanssasi.
Tilanne on oikeastaan ristiriitainen, sillä jo 1400-luvun lopulla arviolta viidennes Tukholman väestöstä oli syntynyt Suomessa, ja heidän lisäkseen alueella eli myös suuri syntyperäinen suomalaisväestö. Historioitsija Kari Tarkiaisen mukaan Södermalmia voikin pitää suomalaisten suurimpana kaupunkiyhteisönä Turun ja Viipurin jälkeen. Suomalaisia on ollut Ruotsissa käytännössä aina, joten luulisi, että tällaista vierauden kokemusta ei enää olisi. Mistä se pohjimmiltaan kumpuaa on ehkä liian vaikea kysymys yhden sarjakuvan vastattavaksi, mutta positiivista kehitystä on ilmassa ihan viime aikoina, sillä suomalaisvähemmistö on osoittanut keskiluokkaistumisen merkkejä. Avoin kysymys on, miltä kielivähemmistön tulevaisuus lopulta näyttää.
Finnkampen on yllättävän perusteellinen teos. Sarjakuva on oikeastaan pikemminkin tietokirjan ja sarjakuvan yhdistelmä, varsinkin kirjan alkupuolella, missä tekstiä on enemmän. Kirjaan on nostettu hurja määrä tutkijoita, kulttuurihenkilöitä ja aktivisteja avaamaan aihetta, joten Finnkampen antaa kiinnostuneille hyvät eväät jatkaa aiheen parissa. Kirjan vahvuudet on muutenkin enemmän tekstin puolella. Mats Kejosen kuvitus on tyyliltään hieman karu, mitä korostaa vielä harmaa värimaailma. Siitä huolimatta Finnkampen aivan älyttömän kiinnostava kirja, joka tuonee lukijalle yllätyksen jos toisen vaikka kuvittelisikin jo aiheesta jotain tietävänsä.
