Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ihmisillä on pitkä historia päähenkilösyndrooman vaalimisessa. Olemme pitäneet itseämme niin erityisinä muihin lajeihin verrattuna, että koko maapallon on ollut helppo nähdä palvelevan ensisijaisesti ihmistä ja hänen tarpeitaan. Vaikka jo Charles Darwin kirjassaan Lajien synty ymmärsi, ettei mitään varsinaista ”luonnon hierarkiaa” ole olemassakaan, käytännössä tästä ajatuksesta on ollut hyvin vaikea irtautua.
Christine Webb purkaa esseistis-filosofisessa kirjassaan ihmislajin ainutlaatuisuuteen liittyviä myyttejä, ja ennen kaikkea syitä miksi meillä edes on taipumusta haksahtaa moiseen itseriittoiseen ajatteluun. Webb paikantaa tämän ajattelun juuria laajempaan länsimaiseen perinteeseen. Historiantutkija Lynn White Jr. on jo vuosikymmeniä sitten esittänyt kiistellyn väitteensä siitä, miten pohjalla on oikeastaan ”oikeaoppinen kristinuskon ylimielisyys luontoa kohtaan”. Ensimmäistä Mooseksen kirjaahan on perinteisesti tulkittu niin, että luonto on asetettu ihmisen alaisuuteen ja käyttöön, joten luonnon riisto jopa noudattaa Jumalan tahtoa. Kun tähän yhdistää kristinuskon käsityksen ihmisen – ja vain ihmisen – kuolemattomasta sielusta ja valistusajan käsityksen rationaalisesta mielestä, syntyi ajatteluperinne, joka epäsi muilta lajeilta kokonaan kyvyn minkäänlaiseen kokemukseen.
Tätä ajatteluperinne jatkui pitkään myös tieteen parissa. Behaviorismi, joka hallitsi pitkään eläintutkimusta ja psykologiaa, jatkoi omalla tavallaan samaa perusasetelmaa: eläinten sisäinen kokemus nähtiin joko merkityksettömänä tai tutkimuskelvottomana, ja eläinten käyttäytyminen pelkistettiin ärsyke–reaktio-ketjuiksi. Webillä on paljon sanottavaa tästä aiheesta, sillä hän on itsekin työskennellyt laboratorioissa koe-eläinten parissa.
Vaikka behaviorismi onkin nykyään jo historiaa, itse tutkimusolojen luonnottomuus ja sen vaikutus eläinten käyttäytymiseen on yhä edelleen tiedekentällä sokea piste. Tämä on kummallista, sillä tiedämme miten ihmisillä vangitseminen ja stressi johtavat merkittäviin kognitiivisiin ja tunneperäisiin häiriöihin, Webb ihmettelee. Emme koskaan tutkisi ihmiskognitiota vankilapopulaatioiden avulla, mutta muilla lajeilla tämä on yhä edelleen rutiinia.
Tutkimusasetelmat ovat niin ikään usein ihmisen aisteille soveltuvia. Olemme ikään kuin kiinnostuneita eläinten kyvyistä vain sikäli kun ne muistuttavat omaamme. Tämä johtaa helposti siihen, emme edes huomaa ympärillämme esiintyvien kognitiivisten sopeutumien uskomatonta moninaisuutta. Nykyäänhän pohditaan jopa sitä, voisiko kasveilla olla jonkinlainen kognitio, sillä niiden aistimaailma on yllättävän hienostunut. Webb ei väitä, että näin olisi, mutta hän kuitenkin peräänkuuluttaa avomielisyyttä kysyä kysymystä mitä jos?
Kirja ei pelkästään argumentoi sen puolesta, että meidän pitäisi tarkastella ympäröivää luontoa vähemmän ihmiskeskeisesti, vaan oikeastaan itseämme myös, koska ollaanpa rehellisiä: ihmisen erityisasemaa korostava maailmankuva ei ole koskaan kohdellut kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina. Ovatko naiset ihmisiä? Tätäkin kysymystä on ihan vakavasti pohdittu, ja milloin mitäkin ryhmiä on rajattu ihmisyyden ulkopuolelle koska niiden on koettu jollain tavalla olevan hierarkiassa lähempänä eläimiä kuin ”oikeita” ihmisiä.
Näin empaattisesti Sir Thomas Pope kuvaili köyhän rahvaan luonnetta vuonna 1693 — ”Vain vertauskuvallisesti kutsumme niitä ihmisiksi, koska parhammillaankin ne ovat vain Descartesin automaatteja, ihmishahmoisia liikkuvia kehikoita, joilla ei ole muuta kytköstä rationaalisuuteen kuin ulkomuotonsa.” Sitaatti tuo hyvin esille, miten historiassa ihmisyys on usein ollut oikeastaan ”herrainkerho”.
Webb kirjoittaakin, miten syrjinnän eri muodot kytkeytyvät toisiinsa ja juontuvat laajemmasta, yleensä hiljaisesta hyväksynnästä: ihmiskäsityksestä, jossa ihminen asetetaan erilleen muusta eliökunnasta perustuen väärään olevaisten hierarkiaan. Tätä tukevat myös tutkimukset, eli miten ihmisen erityisasemaa korostavan ajattelutavan taustalla vaikuttaa samat psykologiset tekijät, jotka kannattelevat ihmisiinkin kohdistettuja ennakkoluuloja.
Kirjan loppupuolella Webb päätyykin arvostamaan alkuperäiskansoille ominaista animistista maailmankuvaa, jonka mukaan kaikilla olennoilla on henki tai sielu, ja jota länsimainen ajattelu on pitkään halveksinut. Tällä ajattelutavalla on paljon hyviä puolia, joista kannattaisi ottaa oppia, tosin mielestäni Webb hieman sekoittaa animismille ominaisen luonnon kunnioituksen ja sen, että sen lopputulos ei silti ole välttämättä luonnolle hyvästä.
Luin samaan aikaa tämän kirjan kanssa Pasi Klementtisen Karhu : Pohjoisten kansojen myyttejä, ja kirjassa käsitellään hienosti eri kansojen pyyntiriittejä, kuten karhunpeijaisia ja niihin kytkeytyvää maailmankuvaa. Riittien tarkoitus oli monesti palauttaa eläimen sielu ikuiseen kiertokulkuun ja näin taata eläimen uudelleensyntymä sekä se, että heimolla riittää metsästettävää tulevaisuudessakin. Kukaan ei voi sanoa, etteikö tällainen kansa oikeasti kunnioita luontoa ja elämää, mutta lopputulos voi silti olla ylimetsästys, sillä luonnon kunnioitus ei tietysti yksinään takaa ekologista kestävyyttä.
Mielestäni animismi siinä mielessä loppujen lopuksi kompastuu samaan ongelmaan kun ihmisen ajattelu muutenkin. Silloinkin, kun eläimillä nähdään olevan henki tai sielu, ne kytkeytyvät silti lähes poikkeuksetta jotenkin ihmiseen ja hänen toimintaansa. Ajatus eliöstä täysin omalakisenaan, ihmisestä riippumattomana olentona, tuntuu olevan meille yllättävän vaikea hahmottaa.
Pidin sujuvasti etenevästä kirjasta kuitenkin paljon. Vaikka tässä ei tullutkaan varsinaisesti uutta tutkimustietoa vastaan, niin uusia näkökulmia kuitenkin. Suosittelen!