Kari Häkämiehen dekkari Tappajapari kertoo KRP:n murharyhmän ylikomisario Heikki Söderistä, hänen työparistaan rikosylikonstaapeli Matti Jorosesta, murharyhmän päällikkö Jonna Tarastista, ja viransijaisesta, vanhemmasta rikoskonstaapeli Aurora Konstarista.
Söder on ollut pitkään murharyhmän päällikkö, mutta oltuaan vakavassa liikenneonnettomuudessa, ja pitkällä sairauslomalla, hän luopuu päällikkyydestä. Tilalle on tullut Tarasti. Söder ja Joronen ovat molemmat kokeneita ikääntyviä tutkijoita, jotka ovat jo kannuksensa hankkineet ja kuuluisia poliisipiireissä osaamisestaan. Nyt tilalle ovat astumassa Tarasti ja Konstari. Tutkimusmenetelmät ja ajattelutavat ovat erilaisia, ja se tuntuu huolettavan vanhempia tutkijoita. Yhteinen sävelkin tuntuu kuitenkin löytyvän, kun he alkavat huomata toistensa osaamisen.
Söderin tavoitteena on hänelle jalkavamman tuottaneen huumerosvo Adis Nishanin vangitseminen. Toisaalta heitä työllistävät nyt myös erikoiset murhat. Ensimmäisenä murhataan kohta eläkeiässä ollut pariskunta kesämökilleen.
Murha on erikoinen. Tihisen pariskunta, entinen pankinjohtaja Samuli ja hänen vaimonsa, kiinteistövälittäjä Johanna on murhattu jalkajousella. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että murhaajia on ollut kaksi. Alkaa vaikea tutkinta, kun teolle ei tunnu löytyvän minkäänlaista motiivia.
Tappajapari on hauskasti kirjoitettu. Heti tarinan alussa lukija pääsee tutustumaan tappajapariin. Eläkeläiset, Reino ja Raili Rautalin, ovat säntillisiä kansalaisia, jotka hoitavat kotiaan ja pihaansa, käyvät tansseissa, rakentavat linnunpönttöjä ja huolehtivat kunnostaan. Syöminenkin tapahtuu kellon tarkkuudella. He ovat harjoitelleet vuosia jalkajousella ampumista. Nyt he päätyvät tekemään murhan. Eikä ainoastaan yhden.
Kirjan tarinassa seurataan Reinon ja Railin edesottamuksia, rikoksiin valmistautumista ja sitä, kuinka he innokkaina lukevat lehdistä, mitä poliisit ovat saaneet aikaan tutkimuksissaan. Häkämies on luonut mielenkiintoisen tappajaparin. Toisaalta he vaikuttavat naurettavan yksinkertaisilta, toisaalta taas laskelmoidun murhanhimoisilta, vaikka heidän taustansa tai murhamotiivinsa eivät selviäkään ennen kirjan loppua.
Toisaalla seurataan poliisien työtä, mitä kaikkea vaatii löytää murhaajat, kun edes motiivit eivät selviä. Onko murhien selvittämisessä enemmän apua kokemuksesta vai sattumasta, vai molemmista? Tiimityötä kuitenkin tarvitaan.
Pariskunnan murha, Söderin tavoitteleman huumerosvo Nishanin rikokset, ja parin muunkin henkilön tarinat kietoutuvat mielenkiintoiseksi rikosjuoneksi. Häkämies on onnistunut luomaan kiinnostavan tarinan, jonka lukemista ei halua jättää kesken, vaan odottaa miten tutkinta etenee, ja millaiset ovat tappajaparin motiivit.






