Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin taannoin Tuomas Marjamäen kirjoittaman elämäkerran Tuomas Enbuskesta ja jupisin itsekseni, etten minä oikeastaan pidä suomalaisen nuoren fiksun ylimielisen miehen elämäkerrasta sitten ollenkaan, varsinkin kun sen kohdehenkilö tuntuu narsistisen kaikkitietävältä. Blaah, en jaksa tällaista.
Nyt sitten kuitenkin tartuin ihan vapaaehtoisesti Enbusken ja Ville Kormilaisen keskustelujen pohjalta koottuun teokseen. Mistäs nyt tuuli puhaltaa? Etenkin kun Ville huomauttaa heti alussa, että me olemme ”kaksi tuhlaajapoikaa palaamassa kotiin ja ehkä hiljalleen löytämässä itsensä”. Sekin vielä, eikös Raamatun vertauksista juuri tarina tuhlaajapojasta ole ollut minulle perin vaikea ymmärtää oikeudenmukaisesti?
Tuomas Enbuske on Helsingissä asuva toimittaja, podcastin pitäjä ja kolumnisti. Ville Kormilainen on helsinkiläinen tietokirjailija, konsultti, stand up -koomikko ja pastori. Kirja muodostuu 15 luvusta, joissa käsitellään näille henkilöille ominaisilla tyyleillä muun muassa syntiä, armoa, rikoksia, addiktioita ja kristinuskon eri suuntausten välisiä eroja sellaisina kuin ne Tuomakselle ja Villelle näyttäytyvät. He käyvät körttiseuroissa ja pitävät näkemästään ja kokemastaan jopa niin paljon, että Ville liittää salaa Tuomaksen Herättäjä-yhdistykseen. Koska monet kristinuskoon kääntyneet ovat ryhtyneet ortodokseiksi, Ville tivaa Tuomakselta syytä tähän, ja Tuomas vastaa:
”Ortodoksit ei mun mielestä painota perisyntiä samalla tavalla, ja perisynti on nerokas käsite. Se on vapauttava.” Vai niin, sanoo tämä ortodoksi, onko se siis sitä, että tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput? Tästä olisi mielenkiintoista keskustella Enbusken kanssa jokunen hetki, mutta kun hän ei nyt ole kysynyt, niin älkäämme vastatko.
Tuhlaajapojat oli nopsasti luettu, mutta jättihän se ajattelemisen aihetta pitkäksikin aikaa. Tuomaksen kokaiiniriippuvuus ja Villen peliaddiktio eivät taatusti olleet mitään helppoja voitettavia eikä niitä mitenkään lallatellen ohitettu. Tuomaksen kohdalla olin hänen elämäkerrassaan havaitsevinani jopa jonkinlaista ilkeyttä ja ylimielisyyttä, mutta tämä uusi kirja antoi ihan toisenlaisen näkökulman:
Parhaan tulkinnan filosofia tarkoittaa, että yritän tulkita ihmisen sanat mahdollisimman myönteisesti, vaikka ne minua ensin ärsyttäisivätkin. Pääni sisällä on ikään kuin sen toisen ihmisen puolustusasianajaja. Tämä on loistava tekniikka, suosittelen kaikille.
Joten kyllä minä kaiken jälkeen suosittelen tätä kirjaa. Lienee kuitenkin pakko sanoa, että nämä tuhlaajapojat puhuvat vallan sujuvasti teologian kielellä, jolloin lukijallakin olisi mukava olla vähän perustietoja aiheesta – ja hakukone sitten peliin, jollei muuten aukea.
