Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Liikkeelle siis, etsimään yhteenottoja, huonosti päättyviä taisteluita, nöyryytyksiä ja häpeää. Häpeästä ei puhuta eikä sitä muistelmissa muisteta, mutta mitä muuta elämä ja ihminen ovat kuin häpeää.
Häpeä kannattaa lukea jo siksi, että Jouko Turkasta (1942-2016) on levinnyt vääristynyt kuva demonisena kiusaajana.
Oli aikoinaan taidepiireissä suuri yllätys, ettei Suomen ehdottamattomasti härskein suunsoittaja, tyhjien totuuksien ravisuttaja, ja rajun jätkän maineessa ollut älykköradikaali Turkka saanut kirjallisuuden Finlandia-palkintoa vuonna 1994 ilmestyneellä teoksellaan Häpeä, vaikka se komeili julkisuudessa ennakkosuosikkien listalla pitkään ennen varsinaista kisaa.
Voiton vei silloin Turkan sekoilevaan anarkistiseen kirjaan verrattuna asiallisempi ja sen ajan kirjalliseen kaanoniin paremmin istunut Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies. Eikä ihme. Olihan valitsijana presidentti Mauno Koiviston ekonomivaimo Tellervo. Turkan sanottiin tahallaan pilaavaan omaa mainettaan ja ärsyttäneen teatteriyleisöä alastomiksi riisuvilla itsetilityksillään.
Häpeä on kirjana erinomaisen tasokas tyylinäyte Turkan kyvykkyydestä pilkkoa valheellinen ihminen luuloinen jonnekin vieläkin kauemmas kuin Molière oman Luulosairaansa (Le Malade imaginaire, 1673). Teksti on haastavaa, pitkää ja monivivahteista eikä anna armoa lukijalleen. Silti siitä ei tullut suurta menestystä. Turkkaa oli vaivannut jo yli neljätuntisessa Presidentin dementia -näytelmässä (1994) haukottavalla tavalla joko kyvyttömyys tai haluttomuus karsia omaa tekstiä.
Turkka oli itse ristiriitainen, jopa joskus pelottavakin teatterimies, joka pani itsensä likoon sen puolesta, että ihmiset heräisivät epäilemään kaikkea, myös itseään, eivätkä pitäisi mitään itsestäänselvyytenä – edes ajatuksiaan. Hän ei ollut kuka tahansa eikä synnyttänyt mitä tahansa, vaan hänessä oli raivoavaan hulluuteen saakka nerokkuutta, vaikka muille jakaa siitä huolimatta, että kansa muistaa hänet skandaalista skandaalin kulkeneena järkkymättömänä moralistina.
Turkka oli toisille piru mieheksi ja toisille taas pelastaja ja esikuva. Hieman varjoon on jäänyt Turkan ensimmäisestä Aiheita-kirjasta (Otava 1982) alkanut kirjallinen elämä, joka saa kulminaatiopisteensä Häpeässä. Aiheita-novelleissa hän oli napakka ja hauska, mutta Häpeässä hän ryhtyi saarnaamaan kuin lahkolaispappi. Mutta mietin miksi Turkan tekstit eivät elä enää tässä päivässä – ehkä tässä on syy. Aika oli miesten kulttuurielämässä; Saarikoski, Donner, von Bagh ja niin edelleen.
Jostain kumman syystä julkisuudesta 2010-luvulla kadonnut terävä kriitikko Putte Wilhelmsson kirjoitti Häpeästä osuvasti: ”Turkan Häpeä on romaani, ilman muuta, sillä siihen ei sovi esseistin yksisuuntainen päättely, lyyrikon koristava kaartelu eikä journalistin objektiivisuus eli tietämättömyys. Eri asioita mahtuu samalle sivulle monta, kaikesta sivalletaan suoraan ja maaliin.”
Häpeä kannattaa lukea muistinvirkistykseksi noista ajoista. Turkka oli suomalaisen virsukulttuurin kyllästämän historian yksi tärkeimmistä ravisuttajista. Suomalaisen teatterin kiistatta monipuolisin hahmo oli myös loistava kirjoittaja, ja olisi pärjännyt keskittymällä vain kirjojen kirjoittamiseen. Hän ei vain osannut ajoissa päättää kumpaan hän olisi lahjansa suunnannut, proosaan vai näytelmiin.