Tom Kankkonen: Erdoğan : Turkki suuren johtajan varjossa

Ylen entisen ulkomaankirjeenvaihtajan Tom Kankkosen kirja lähtee niinkin kaukaa kuin osmanien tulosta Keski-Aasian aroilta nykyisen Turkin alueelle valloittamaan sitä siihen asti hallinneelta Kreikalta maa-alueita aina rannikkoa myöten. Kirja on muhkea tietopaketti, joka on tarpeen kaikille poliittisesta islamista ja Lähi-idästä kiinnostuneille lukijoille.

Mitä opimme Kankkoselta nyky-Turkista ja maan johtajasta Recep Tayyip Erdoğanista? Ainakin sen, että poliittinen islam on menettänyt oikeutuksensa aatteena, kuten Erdoğanin entinen neuvonantaja Suat Kınıklıoğlu asian kirjassa näkee. Kirja on tarkka kertomus siitä, miten Erdoğan pääsi valtaan ja miten hän on pysynyt vallassa. Syitä on monia, kuten kemalistien virhearviot. Maalaamalla huivipäisistä naisista pahin mahdollinen uhkakuva demokraattiselle ja länsimaisia arvoja kunnioittavalle nyky-Turkille vasemmisto naulasi viimeisen naulan poliittiseen arkkuunsa pitkäksi aikaa. Mutta mistä muut Turkin nykyongelmat sitten Kankkosen mukaan johtuvat?

Yksi syy on Osmanien valtakunnan rappio ja hiipuminen. Se alkoi voimakkaana jo 1800-luvulla ja sai sinettinsä 1909, kun turkkilaisuutta korostaneet nuorturkkilaiset sotilaat kaatoivat viimeisenä todellisena sulttaanina pidetyn Abd-ul-Hamid II:n hallinnon. Kumottu perustuslaki palautettiin voimaan ja parlamentti aloitti toimintansa. Samalla lakkautettiin uskonnollinen kalifaatti ja islamista tehtiin virallisesti yksityisasia. Maata alettiin länsimaistaa ehkä liian kovin ja nopein ottein, sillä staattinen ja vanhoillinen maaseutu ei kehittynyt toivotulla tavalla. Tämä tosiasia on kaiken taustalla vieläkin.

Toinen syy nykyongelmiin on se, kun Kreikka ja Turkki sopivat Lausannen rauhansopimuksessa vuonna 1923 väestönsiirroista, joiden seurauksena yli puolitoista miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa: 400 000 muslimia siirtyi Kreikasta Turkkiin ja 1,1 miljoonaa kristittyä Vähästä-Aasiasta Kreikkaan. Ulkopuolelle jäivät vain Pohjois-Kreikka, Istanbul sekä kaksi Turkille jäänyttä Egeanmeren saarta. Tästä haavasta ei olla vieläkään toivuttu kunnolla eikä todennäköisesti ihan heti toivuta. Kankkonen muistuttaa Turkin ajaneen 1950- ja 1960-luvuilla lähes kaikki maahan jääneet kreikkalaiset maanpakoon. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välillä sattuneet selkkaukset, ongelmat ja esimerkiksi Kyproksen kriisi ovat olleet polttoainetta sytyttämään pinnan alla riehuneen kreikkalaisvihamielisyyden ilmiliekkeihin. Kirjasta selviää suhteiden olemattomuus sekä vihamielisyys.

Erdoğan on osannut taitavasti käyttää hyväkseen tätä vihaa ja hermostuttanut nykykreikkalaiset puhumalla Turkille kuuluvista Egeanmeren saarista, jotka menetettiin vääryydellä Kreikalle. Turkissa ihmetellään vieläkin sitä, että lähes kaikki Egeanmeren saaret, jotka osmanit menettivät Italialle jo vuonna 1912 kuuluvat nyt Kreikalle, muun muassa Kos, Kalymnos, Rodos ja Karpatoksen saaret.

Nyky-Turkki muodostui 1923 maan julistautuessa tasavallaksi. Presidentiksi valittiin Mustafa Kemal ja pääkaupungiksi Ankara. Kyse oli vain siitä, kuka osaa myydä ajatuksen Turkin suuruudesta kansalaisilleen parhaassa käärepaperissa jatkamalla samaa retoriikkaa, jota kreikkalaisia vastaan oli käyty valloitussotien nimissä isännän äänellä jo 1400-luvun lopulta lähtien. 

Kirjan ensimmäiset luvut ovat kelpo meriselitys sille, miksi nyky-Turkki oli niin helppo suupala sen menetettyä kunniaa peräänkuuluttaneelle perusturkkilaiselle maalaistaustaiselle poliitikolle. Erdoğan edustaa sitä valtaosaa turkkilaisista, jotka eivät asu boheemin ja radikaalin Istanbulin lähimaisemissa, vaan syvällä pysähtyneen ilmapiirin kyllästämässä maaseutu-Turkissa. Siellä vanhoillinen islam hallitsee ihmisten mieliä samoin kuin haikailu menneiden aikojen Suur-Turkkia kohtaan erilaisina sukupolvesta toisen suusta suuhun isältä pojalle kiertävinä tarinoina.

Turkki oli 1970- ja 1980-luvuilla pahoissa ongelmissa tehottomien politiikkojen ja korruptoituneen hallinnon jäljiltä. Jotain ratkaisevaa ja uutta oli tapahduttava. Ilmassa väreili vahvan isännän ja selkeiden sääntöjen sekä tiukan kurin kaipuu. Sotilaat hallitsivat maata tiukalla otteella. Jo syksyllä 1996 alkoi Kankkosen mukaan kuulua varoituksia toisenlaisista liikehdinnöistä Turkissa.

Turkin asevoimien komentaja İsmail Karadayı muistutti Iranin kenraalien tajunneen liian myöhään, mihin ajatollah Khomeinin islamilainen vallankumous tulisi johtamaan. Turkissa kävikin ihan samalla tavalla Erdoğanin johtaman islamistisen äärioikeiston kanssa, joka sai suuren kannatuksensa etupäässä köyhältä maaseudulta. Kukaan ei ehtinyt tajuta, mihin maa oli menossa ennen kuin oli liian myöhäistä, ja maa oli itsevaltiaan ja vanhoillisen Erdoğanin rautaisessa otteessa.

Kirjan toisessa ja ehkä myös kiinnostavimmassa luvussa ”Suuri johtaja ja kaipuu osmaniaikaan”, Kankkonen käy läpi kertaalleen huolellisesti kaiken tapahtumien taustoista. Kankkonen siteeraa Yhdysvalloissa toimivan turkkilaisen tutkijan Soner Cagaptayn kirjan The New Sultan: Erdoğan and the Crisis of Modern Turkey mielipidettä siitä, että Erdoğanilla olisi vääristynyt kuva osmanien valtakunnasta, joka tarjosi vuodesta 1492 turvapaikan ja laajan itsehallinnon katolisen kirkon vainoamille juutalaisille.

Cagaptayn mielestä Erdoğanin kuva osmanien valtakunnasta on itse asiassa Turkin modernin tasavallan perustaneiden kemalistien luoma irvikuva. Kankkonen käy tarkasti läpi osmanien suurvallan rappeutumisen ja hiipumisen. Siksi kirjaa voi pitää lyhyenä johdatuksena uutisten taustalle jääviin tapahtumiin, ja sen historiaosuutta johdatuksena nyky-Turkin historiaan.

Osmanien valtakunnan tuhoa nopeutti sisäisen rappion lisäksi kansallismielisyyden nousu. Sen ja vähemmistön kapinoinnin seurauksena sulttaanin lupaus suojella uskonnollisia vähemmistöjä peruttiin rajusti. Kreikkalaisten ortodoksien kohdalla suojelulupaus rikottiin väkivaltaisesti vuonna 1821, kun kreikkalaisten itsenäisyyssota alkoi. Ortodoksien hengellinen johtaja, patriarkka Gregorios V hirtettiin Istanbulin Balatin kaupunginosassa sijaitsevan patriarkaatin portilla.

Hirttotuomio oli kosto itsenäisyyttä vaatineiden kreikkalaisten kapinasta, ja Istanbulissa hirtettiin myös osmanien hallinnossa palvelleita kreikkalaisia. Eri puolilla valtakuntaa surmattiin kreikkalaisia ja turmeltiin kirkkoja. Nuorturkkilaisuuden teemoina olivat osmanilaisuus, islam ja turkkilainen kansallismielisyys. Liikkeen idea oli osmanivaltion pelastaminen uudistusten ja tieteen avulla. Nyky-Turkin isänä pidetty Mustafa Kemal kuului heihin.

Nuorturkkilaiset tekivät vallankaappauksen huonosti Turkin kannalta päättyneen Balkanin sodan jälkeen vuonna 1913. Kreikan, Serbian, Bulgarian ja Montenegron yhteenliittymä voitti osmanit ja tuhannet muslimit pakenivat osmanien hallitsemille alueilla. Sota oli ollut julmaa ja erityisesti sen jälkeen siviileihin kohdistetut sortotoimet molemmin puolin. Ilmaan jäi kytemään kauhutarinoiden lisäksi avoin viha ja kostomieli, minkä voi ikävä kyllä aistia vielä tänäänkin maiden yhteisellä rajalla joka ilmansuunnassa.

Taner Akçam kertoo kirjassaan A Shameful Act nuorturkkilaisten ryhtyneen suunnittelemaan Anatolian turkkilaistamista puhdistamalla se kristityistä vähemmistöistä. Tähän samaan vyyhtiin kuuluu myös Armenian kansanmurha vuonna 1915. Osmanit olivat sodassa Saksan rinnalla ja Venäjä yllytti armenialaisia avoimeen kapinaan.

Virallisen turkkilaisen version mukaan armenialaisia ei ollut tarkoitus surmata, kun osmanien joukot ryhtyivät siirtämään heitä pois Venäjän-vastaisen rajan tuntumasta. Väestönsiirtoja luonnehditaan esimerkiksi turkkilaisissa koulukirjoissa välttämättömiksi, koska Venäjän kanssa liittoutuneet armenialaistaistelijat surmasivat viattomia turkkilaisia, joukossa naisia ja lapsia.

Kankkonen kuvailee asiaa tutkija Justin McCarthyn todistamana, että noin 600 000 armenialaista kuoli sodan aikana. Vertailun vuoksi Turkin virallisten tietojen mukaan vuosina 1912–1922 osmanien valtakunnassa kuoli vähintään 2,5 miljoonaa muslimia väkivallan, nälänhädän ja kulkutautien seurauksena.

Turkin virallinen tulkinta vuoden 1915 tapahtumista on keskustelusta huolimatta pysynyt samana jo vuosia. Osmanivaltion kaikista varotoimista huolimatta joitakin armenialaisia kuoli mm. kuljetusongelmien ja tautien seurauksena, sanotaan lukion historiankirjassa.

Ensimmäisen maailmansodan häviäminen Saksan rinnalla pani turkkilaiset ahtaalle luoden sen äärinationalistisen pohjan, josta Erdoğankin myöhemmin uhittelevalla retoriikallaan ponnisti maansa johtoon. Kukaan osmaneista ei uskonut sotaan lähtiessään ja voimaa uhkuneen Saksan voitonriemusta sokeutuneena heidän häviävän sotaa tai joutuvan hävityn sodan jälkeen voittajien paloittelemaksi ja amputoimaksi tynkä-Turkiksi, joka oli häpeällisesti kuin eilisen haalistunut varjo osmanien kunnianpäivistä, jolloin se käytännössä hallitsi lähes koko nykyistä Lähi-Itää.

Elokuussa 1920 Sèvresissä Pariisin lähellä allekirjoitettiin sopimus, jossa armenialaisille luvattiin oma valtio. Asiakirjassa mainittiin myös mahdollinen kurdivaltio. Tilanne muuttui. Sopimusta ei koskaan pantu täytäntöön. Se oli mahdollisesti ainoa todiste kurdivaltion luomisen puolesta. Miksi Turkki ei tunnustanut sopimusta? Koska Sèvresin sopimus olisi supistanut vaarallisen ja sotaisan Turkin lilliputtivaltioksi, antamalla Kreikalle takaisin sen nyky-Turkin alueella olevia saaria, rantoja ja muun muassa tärkeän miljoonakaupunki İzmirin, entiseltä kreikkalaisnimeltään Smyrna.

Äärinationalistit saivat tästä lännen Turkille langettamasta kuolemantuomiosta lisää vettä myllyynsä taistelussaan osmanien perinnöstä ja Turkin asemasta niin omassa maassaan uhaksi kokemiensa vähemmistöjensä keskellä kuin myös uhitellessaan naapureilleen.

Kaikki meni tietysti mönkään jo ennen kuin oli ehtinyt edes kunnolla alkaa. Kreikkalaiset janosivat entisiä alueitaan Turkissa saamatta aikaan mitään muuta kuin valtavan vihan ja kostonhimon nöyryytettyjen turkkilaisten keskuudessa. Arabeille oli luvattu taktisessa mielessä valheellisesti itsenäisyys – jos he kapinoisivat osmaneja vastaan – ja sekin synnytti katkeruutta lisää.

Lopulta Iso-Britannia ja Ranska jakoivat alueen maat tunnetuin seurauksin, ajatellen vain omia etujaan sekä tärkeän öljyn saamisen turvaamista. Hajoavan osamanivaltion sisällä vaikuttaneet nuorturkkilaiset ja armeijan upseerit eivät antaneet periksi. He aloittivat taistelun, jota johti nyky-Turkin perustajaksi sanottu Mustafa Kemal, jonka tarinaa Kankkonen kertoo kirjan luvussa ”Romahduksen jälkeen käännös länteen”.

Erdoğanin Turkki on yksinvaltiaan ottein johdettu diktatuuri, jonka kehitystä Kemalin ajoista nykypäivään Kankkonen kuvaa kirjassaan hyvin kaikille Turkin vaiheista kiinnostuneille.