Professori ja filosofi Juha T. Hakalan uutuusteos on kooltaan pieni kirja, mutta sisällöltään suuri, ja se iskee suoraan modernin tietotyön ja organisaatiokulttuurin haasteisiin. Hakala kirjoittaa nykypäivän työelämän vaatimuksesta, että jokaisen työntekijän tulisi olla oman elämänsä toimitusjohtaja, joka kantaa vastuun paitsi omasta suorituksestaan, myös jaksamisestaan, priorisoinnistaan ja työn rajoista. Kirjaa lukiessa herää ajatuksia menneiden vuosikymmenten ja nykyhetken välillä. Vaikka johtaminen on muuttunut, perusongelma on pysynyt samana. Ongelmien ilmaantuessa työntekijä jätetään liian usein yksin.
Työhistoriastani muistan useita huonoja johtajia, joiden aikana kehityskeskusteluita ei ollut olemassakaan. Vaativissa tehtävissä alaisia kohdeltiin usein suorastaan törkeästi. Eräskin ilman koulutusta tittelin saanut esimies karjaisi virheen löytäessään: ”Hyppää saatana akka sementtiin!” Hänen oli vaikea sietää sitä, etten ollut hänen itsensä valitsema. Tein kaiken kuten käskettiin, mutta mikään ei riittänyt. Toisessa paikassa, autoliikkeessä Oulussa, isältään yrityksen perinyt Uppsalan ekonomi huusi kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan: ”Ei sinusta tule koskaan mitään!” Saattoi vain itsevarmasti miettiä olevansa jo sillä hetkellä vähintään samaa tasoa kuin huutaja itse.
Käsittelen tyttäreni nykypäivän työtä myöhemmin. Nämä kahden sukupolven kokemukset nousevat mieleen Hakalan kirjoittaessa esimiestyön vaativuudesta. Esimiehellä tulisi olla tietoa ja taitoa, mutta totuus on usein toinen.
Hakalan kirja on jaettu lukuihin, jotka selventävät matkaa historiasta nykyhetkeen, ja hän käyttää kirjassaan myös saamiaan lyhyitä ”Kirjeitä työelämästä” esimerkkeinä ajatuksilleen. Ehkäpä siksi omatkin esimerkkini sopivat kirja-arvosteluuni.
Itsensä johtamista sodan jälkeisessä maailmassa -luvussa Hakala osoittaa, että itsensä johtaminen ei ole uusi keksintö, vaan sen juuret ovat toisen maailmansodan jälkeisissä oivalluksissa. Esimerkit alkavat Britannian hiilikaivoksista, joissa huomattiin työntekijöiden motivoituvan ja tehostavan toimintaansa, kun he saivat organisoida raskaat tehtävänsä itse. Kehitystä veivät eteenpäin uudistushaluiset johtajat, jotka halusivat purkaa jäykkiä hierarkioita ja antaa työntekijöille mahdollisuuden vaikuttaa omaan työhönsä. Samanlaista työn organisointimallia käytettiin myöhemmin myös IBM:n kaltaisissa suuryrityksissä. Luku paljastaa kuitenkin, että työntekijöille suunniteltu sitouttaminen ja vapaus suunnitella oma työnsä itse, muuttuikin vastuun lykkäämiseksi kokonaan työntekijän harteille.
Digitaalinen murros ja ketterän organisaation unelma -luvussa käsitellään sitä, miten 2000-luvun digitaalinen murros muutti omaan työhön vaikuttamisen pakolliseksi vastuuksi. Teknologisen kehityksen piti poistaa hierarkioita joustavilla verkostoituneilla työyhteisöillä. Tämä ketteryyden ja jatkuvan tavoitettavuuden ajatus kääntyi kuitenkin itseään vastaan. Työ siirtyi myös vapaa-ajalle.
Kirjan kolmas luku, Kasvavaa vastuuta heikkenevän ennustettavuuden ajassa, kuvaa nykytyöelämän noidankehää. Työntekijän vastuu kasvaa samaan aikaan, kun organisaatioiden ennustettavuus heikkenee. Nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä yritysten on vaikea tehdä pitkän aikavälin strategioita, ja usein vastuu onnistumisesta siirtyy työntekijälle. Hakalan mielestä on kohtuutonta vaatia yksilöltä täydellistä itsensä johtamista tilanteessa, jossa organisaation tavoitteet muuttuvat viikoittain. Kun johto ei pysty antamaan selkeitä suuntaviivoja, työntekijä elää jatkuvassa epävarmuudessa.
Tätä sisäistä painetta käsittelee kirjan neljäs osa, Havahdu, kehity ja suoriudu! Siinä Hakala kritisoi modernia itsensä optimoinnin pakkoa ja konsulttihenkistä tsemppikulttuuria. Kun organisaation tarjoamat raamit puuttuvat, työntekijään kohdistuu jatkuva vaatimus monitoroida omaa tehokkuuttaan, kasvattaa resilienssiään ja venyä yhä parempiin suorituksiin. Hakala osoittaa, että uupumuksesta on tehty yksilön moraalinen epäonnistuminen: jos et jaksa, syy on siinä, ettet vain osannut ”johtaa itseäsi” tai palautua riittävän tehokkaasti. Luku toimiikin ankarana herätyksenä sille, että ihminen ei ole optimoitava kone ja että suorituskeskeisen oravanpyörän sijaan tarvitaan rajojen asettamista sekä aidon johtajuuden palauttamista.
Tässä kohtaa pysähdyn miettimään oman tyttäreni työuraa. Hän on ”ajautunut” aina todella vaativiin tehtäviin. Ensimmäinen tutkinto oli BBA ammattikorkeakoulusta, toinen MBA samasta oppilaitoksesta ja viimeisin KTM yliopistosta. Hän on hakenut koulutuksesta lisäbuustia osaamiseensa, jota on tarvinnut työtehtävissä. Jokaisessa työpaikassa, jossa hän on ollut, on todettu, että hän on niin tehokas, että hänelle voi lykätä niin sanottujen kehityskeskustelujen myötä lisää tehtäviä ja alaisia, joita kukaan muu ei ole pystynyt hoitamaan. Palkka ei kuitenkaan ole noussut samaa tahtia. Välillä hän on tuntenut valtavaa uupumusta. Hän on onneksi osannut sanoutua muutaman vuoden välein irti tehtävistä, jotka ovat alkaneet kuormittaa liikaa. Nykyisessä työssä hänelle sentään tarjotaan riittävää rahallista korvausta tehtävästä, mutta rahakaan ei korvaa kuormittumista, jos sitä alkaa olla liikaa.
Viidennessä luvussa, Motivoituneita reittausyhteiskunnan jäseniä, Hakala kytkee työelämän ongelmat laajempaan mittaamisen ja jatkuvan arvioinnin kulttuuriin. Hän osoittaa, kuinka nykytyöntekijästä on tullut erilaisten mittareiden, asiakaspalautteiden ja vertaisarviointien orja. Tämä jatkuva peukuttaminen ja pisteyttäminen luo illuusion vapaudesta, mutta käytännössä se on työntekijän jatkuvaa kontrollointia. Hakalan mukaan tämä ”reittausyhteiskunta” tuhoaa asiantuntijan aidon sisäisen motivaation, kun itsensä johtaminen kapenee pelkäksi mittareita varten suoriutumiseksi ja pisteiden keräämiseksi.
Työelämän huonot rakenteet ruokkivat usein myös inhimillistä pahuutta ja epävarmuutta, mistä omallakin urallani oli merkkejä. Jyväskylässä esimieheni oli tuulisella paikalla: hänen paikkaansa ja koko yritystä hamusi osakkaana ollut kilpailija, joka halusi menestyksen myötä taloon oman johtajansa. Tällä esimiehellä oli niin huono itsetunto ja pelko oman työnsä menettämisestä, että kun pidin asiakastilaisuuksia esitellen toimintaamme, hän soitteli osallistujia läpi kysellen, olinko puhunut hänestä jotain (mitä en koskaan tehnyt). Osaamisestani ja innostuksestani oltiin kateellisia, ja jopa sihteeriksi ottamani nainen kävi jokaisesta risauksesta itkemässä johtajalle. Aika aikaansa kutakin, onneksi.
Kuudennessa luvussa, Työn rakentamista identiteeteistä koronan äkkipysähdykseen Hakala selventää, miten vaatimukset kasvoivat huippuunsa pandemian myötä. Asiantuntijatyöstä on tehty ihmisille keskeinen identiteetin rakennusaine, mikä heikentää kykyä asettaa rajoja vapaa-ajan ja työn välille. Koronapandemian tuoma äkkipysähdys pakotti työntekijät massiiviseen etätyöbuumiin, jossa ihmiset jätettiin ratkomaan venyviä työpäiviä ja muuttuvia tavoitteita ypöyksin kotitoimistoilleen. Hakalan mukaan tämä näennäinen vapaus muuttikin terveen autonomian lopulta organisaatioiden tekemäksi työntekijän heitteillejätöksi.
Onneksi omalle uralleni osui myös vastakohtia – sellaisia aitoja johtajia, joita Hakalakin peräänkuuluttaa kirjan päätösjaksossa. Eräs johtajani oli niin pätevä, ettei hänen tarvinnut koskaan korostaa ylemmyyttään, ja häntä kunnioittivat kaikki. Hänellä tuntui olevan valokuvamuisti: aamulla töihin tullessaan hän oli jo lukenut ja sisäistänyt kaiken alalla tapahtuneen. Hän myös jakoi kaiken tiedon heti alaisilleen. Mikä tärkeintä, hän antoi alaisilleen mahdollisuuden opiskella lisää, ja yritys osallistui koulutuskustannuksiin. Hän otti uudet ideat vastaan niitä tyrmäämättä, nauroi kärhämille, antoi omat vinkkinsä asioiden ratkaisemiseksi, mutta ei asettunut kenenkään puolelle. Hän oli huikea johtaja, joka loi alaisilleen turvalliset raamit loistaa.
Kirjan viimeisessä jaksossa, Mihin tulimme, Hakala kokoaa kritiikkinsä yhteen ja peräänkuuluttaa juuri tällaista todellisen johtajuuden palauttamista organisaatioihin. Hän muistuttaa, että itsensä johtaminen ei tarkoita sitä, että korvataan kokonaan esihenkilötyö. Hakalan mukaan työntekijän aito autonomia vaatii aina selkeät raamit ja suojelun: esihenkilön on kannettava vastuu resursoinnista ja priorisoinnista eli sanottava ääneen, mikä riittää ja mistä voidaan luopua. Ratkaisuksi Hakala tarjoaa arkijärkistä ja läsnä olevaa johtamista, ja aitoa kahdenkeskistä kohtaamista.
Meille puhutaan autonomiasta, vapaudesta ja mahdollisuuksista. Ja niitäkin toki on. Mutta samaan aikaan vastuu on kasvanut tavalla, joka jää usein sanoittamatta.
Omat kokemukseni menneisyyden huonoista pomoista, jotka taitavat olla jo kaikki mullan alla, eivät onneksi vaikuttaneet itsetuntooni lannistavasti, mutta ne herättävät yhä pohdintaa siitä, miten asiat olisi voitu hoitaa toisin. Toisaalta nuo vaikeudet toimivat myös polttoaineena: ne saivat minut lisäämään osaamistani, suorittamaan maisterin tutkinnon ja siirtymään konsultiksi auttamaan työyhteisöjä, joissa kipuiltiin samojen asioiden kanssa. Itsensä johtamisen harha olisi tarpeellista luettavaa jokaiselle nykyajan esihenkilölle ja työntekijälle. Se muistuttaa, että vastuullinen johtajuus ei ole mikromanageerausta eikä vastuun pakoilua, vaan raamien luomista ja suunnan näyttämistä muuttuneessa työelämässä.
Kokemukseni saavat myös miettimään, oliko ennenkin niin, että vaativissa töissä itseohjautuvuus oli olennaista, vaikka siitä ei silloin puhuttu. Opastusta tehtäviin ei saanut, eikä kehityskeskusteluja ollut. Hakalan kirjassa on hyvin koottuja johtamisesimerkkejä tapauksista, miten asiat hoidettiin ennen ja miten asiat ovat muuttuneet. Varsinaista lähdeluetteloa ei ole, vaan lähteet on lisätty sivujen alareunaan, joka toimii melkeinpä paremmin kuin erillinen lähdeluettelo. Kirjan teksti on myös helppolukuista ja ymmärrettävää.






