Joel McIver: 100 kovinta metallikitaristia

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Musiikkitoimittaja Joel McIver on jälleen tuonut markkinoille uuden kirjan. Tällä kertaa hän luokittelee 100 kovinta metallikitaristia. Vanhan koulukunnan thrashille annetaan kunniaa.

100 kovinta metallikitaristia on musiikkimaailman Dan Brownin Joel McIverin subjektiivinen näkemys, lista hänen lempimuusikoistaan. Hänen makunsa on aikaan ja tapaan rajoittunutta, mutta lievällä masokistisella tavalla se ei haittaa: on omituisen kivaa kirskutella hampaita kirjaa lukiessa ja manata McIverin pappamaista makua.

McIverin ykkösvalinta, eli maailman kovin, parhain ja taitavin kitaristi, ei ole yllätys McIverin kirjoja lukeneille: hänen suosikkinsa on Metallican entinen ja Megadethin nykyinen kitaristi Dave Mustaine. Valitettavasti Mustaine tuntuu nykyisin soittavan enemmän suutaan kuin kitaraansa. Yllättävää on, että McIver on malttanut sijoittaa tosirakkautensa Metallican kitaristin ja laulajan James Hetfieldin ”vasta” kahdeksanneksi. Monen kitaristin esittelytekstiin on silti liitetty luvattoman usein maininta ”thrashin neljästä suuresta” (Megadeth, Metallica, Antrax ja Slayer). Propaganda ei nyt toimi.

Toiselle sijalle McIver on nostanut ansaitusti Dream Theaterin John Petruccin. Progemetallissa vaadittavan taidon huomioon ottaen tämä metallityyli saa kirjassa muutoin yllättävän pienen roolin. Huutava vääryys. Biisihän on pelkkä tussahdus, jos se kestää alle viisi minuuttia.

Hieman tuntemattomampi Jeff Waters Annihilatorista on kolmannella sijalla. Sijalle neljä McIver on nostanut Black Label Societyn Zakk Wylden. Wylden kertakaikkisen ala-arvoinen Maailmanvalloitusopas -kirjantekele oli jo saanut unohtamaan, että Wylde on huomattavasti pätevämpi soittaja kuin kirjoittaja. Viidennellä sijalla on Panteran ja Damageplanin kitaristi ”Dimebag” Darrell Abbott, jonka mielenterveysongelmista kärsinyt fani murhasi vuonna 2004.

Entä suomalaiset muusikot? Heitä löytää kirjasta vain kaksi: Stratovariuksen Timo Tolkki (59. sija) ja Children Of Bodomin Alexi Laiho (21. sija). Amerikkalaisten kitaristien edustus onkin vahva: 100 kitaristin joukossa heitä on peräti 48. Seuraavaksi eniten on ruotsalaisia, ja nyt jo melko pahamaineinen Göteborgin soundi saa McIverin kirjassa paljon tilaa. McIver kirjoittaakin, että hänen mielestään ruotsalaiset ovat ainoita, jotka pystyvät kilpailemaan USA:n ja Britannian metallipiireissä. Toisaalta McIver ei ole kovin innokkaasti edes tutkinut uusia lahjakkuuksia, vaan tehnyt helppoja ratkaisuja. Bullet For My Valentinen Matt Tuckin nostaminen 76. sijalle vaikuttaa lähinnä pappamaiselta yritykseltä olla pinnalla.

McIver antaa onneksi joidenkin kitaristienkin kertoa omista suosikeistaan. Ammattilaisten mielipiteet ovat mielenkiintoisia. Judas Priestin kaksikko Tipton ja Downing kehutaan monella suulla.

McIverin kirjan kuvitus on mustavalkoista. Kuvissa kitaristit esiintyvät yllättävän arkisina, ja jopa black metalin vakavat pojat näyttävät säällisiltä sulhoilta. Kirjan suomennosta puolestaan vaivaa musiikkikirjallisuuteen liittyvä yleinen ongelma, jonka Matti Riekkikin Infernon artikkelissa (Riekki, Inferno 5/2013) nostaa esiin: käännös on viimeistelemätön. Myös ilmeisesti alkukielisessä tekstissä on ollut horjahtelua: McIver väittää vuorotellen Tony Iommia ja Glen Tiptonia kirjan vanhimmaksi kitaristiksi.

Tällaisten listakirjojen lukeminen on kirjan laadusta huolimatta aina mukavan stimuloivaa. Sitä vuoroin närkästyy, vuoroin ilahtuu. Monta vanhaa ystävää löytyy, ja väistämättä alkaa pohtia, minne ovatkaan unohtuneet teinivuosieni lempeät sävelet. McIverin kirja herättää myös tuntemuksia epäreiluudesta: monessa mukana ollut Dan Swanö lymyää vasta sijalle 94, ja Meshuggahin Mårten Hagström ja Fredrik Thordendal ovat sijoilla 30 ja 11, vaikka McIverkin tunnustaa Meshuggahin muusikoiden ylivertaisuuden. Onneksi McIver sentään kertoo hauskan anekdootin siitä kuinka nuori Jack Osbourne soitti Meshuggahia pelotellakseen naapureitaan.

McIverkin taitaa ihmisten pelottelun: Scorpionsin luokitteleminen metallimusiikiksi venyttää kyllä melkoisesti metallin käsitettä, mutta siitäkin voi vielä jotenkin toipua. Todellinen järkytys on havaita, että McIver arvottaa Avenged Sevenfoldin peräti kahden kitaristin voimalla metalliksi. Iik.

3 kommenttia

  1. Jos kirjoittaja on thrashin neljän suuren aikalainen niin Scorpions oli metallia. Nykymääritelmät ovat ehkä muuttuneet 🙂

    Oliko Boriksen Wata päässyt listalle kiintiönaisena?

  2. Nämä läjät saavat kyllä suremaan niitä puita, jotka näiden vuoksi on jouduttu kaatamaan. Kaikella kunnioituksella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *