Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tutkimusmatkailija Adolf Nordenskiöld vieraili 1800-luvun loppupuolella Huippuvuorilla ja Grönlannissa ja pisti tuolloin merkille jäätiköltä löytyvän salaperäisen mustan tomun. Toisin kuin Nordenskiöld arveli, kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään avaruudesta laskeutunut kosminen aines, vaan tehdasperäinen hiili- ja rautapöly, joka oli kulkeutunut pohjoiseen tuhansien kilometrien päästä Euroopasta. Tämä jään ja lumen mustuminen (ja sen seurauksena jään sulaminen) on jatkunut 1800-luvulta näihin päiviin asti ja nykyään ilmiötä kutsutaan likaiseksi lumeksi.
Likainen lumi toimii Ville-Juhani Sutisen kirjassa allegoriana paljon laajemmalle teemalle. Ihmisten mielissä Arktis edustaa puhtautta, turmeltumatonta luontoa ja paikkaa, jossa alkuperäiskansat elävät harmonisessa suhteessa luontoon. Sutisen matkatessa Huippuvuorilta Grönlantiin ja sieltä Siperiaan, Arktiksen todellinen olemus aukeaa ja se on varsin kaukana ihmisten romanttisista kuvitelmista. Arktiksella törmää todennäköisemmin tehtaisiin, aasialaisiin siirtolaisiin ja thairavintoloihin kuin alkuperäisasukkaisiin ja valaanlihaan. Paljon kertoo myös se tosiasia, että Arktiksen kuningas, jääkarhu, luokitellaan kuollessaan ongelmajätteeksi, sillä ravintoketjun huippupetoina niihin on kerääntynyt niin paljon raskasmetalleja ja muita myrkkyjä.
Sutisen reissuun kuuluu monia välietappeja aina kveenien asuttamasta Itä-Ruijasta, maailman suurimpaan Arktiseen kaupunkiin Murmanskiin. Itselleni kirjan mielenkiintoisin kohde oli kuitenkin siperialainen kaupunki Lovozero, joka on virallisesti venäjänsaamelaisten pääkaupunki. Siinä missä Pohjoismaissa saamelaisilla menee kohtuullisen hyvin ja identiteetti on vahva, samaa ei voi sanoa venäjänsaamelaisista: vain alle 2000 ihmistä ilmoittaa itsensä nykyään saamelaiseksi. Tämä luku tosin ei todennäköisesti heijasta todellisuutta, sillä Venäjällä vähemmistökansojen rekisteriä käytetään yhtä enemmän valvontatarkoituksiin. Tämän vuoksi moni katsoo, että on parempi virallisesti olla kuulumatta vähemmistöön.
Saamelaisten kokemusten kautta Sutinen paneutuu yhteen kirjan ydinteemoista. Unelmat Arktiksesta, sen pysyvyydestä ja puhtaudesta, ylläpitävät myös tietynlaista kulttuurin keinotekoisuutta, joka puskee tavalla tai toisella esiin Sutisen matkoilla. Saamelaisten elämässä tämä näkyy erityisen tragikoomisella tavalla. Venäjällä on kansallinen ohjelma, jonka tarkoituksena on suojella alkuperäiskansojen kulttuuria ja elinkeinoja. Keinona tähän on valtion toimesta laadittu lista, jossa on luetteloitu joukko ylläpidettäviä traditioita. Niitä pitää siis olla raksittuna tietty määrä saadakseen oikeuden kutsua itseään alkuperäiskansan edustajaksi, Sutinen kirjoittaa.
Tämä johtaa tilanteeseen, jossa kokonaiset kulttuurit kaupallistetaan ja museoidaan vitriiniin. Mikään yritys yhdistää perinteitä ja nykyaikaa on tuomittu epäonnistumaan, koska sellaisen yrittäjän ei lähtökohtaisesti katsota olevan enää “aito” alkuperäiskansan jäsen. Näin alkuperäiskansan kulttuurista tulee pikemminkin näyttelyesine turisteille, kuin aitoa ja elävää kulttuuria. Itse asiassa koko Lovozero saamelaisten keskuksena on keinotekoinen luomus, sillä saamelaiset on pakkosiirretty sinne vasta 60-luvulta lähtien. Kyseessä on siis eräänlainen nykyaikainen kolonisointi; samalla tavalla kuin 1800-luvun etnografisissa esityksissä, kulissikylän saamelaiset näyttelevät matkailijoille kuvaa siitä, millaiseksi pohjoisen asukas halutaan kuvitella, Sutinen kirjoittaa.
Matkan edetessä murenevat arktiset unelmat muuttuvat aina vain konkreettisemmiksi, sillä Neuvostoliitolla oli todellista kunnianhimoa artisten olojen kehittämistä kohtaan. Nykyään jäljellä on tämän utopian romahduksen konkreettiset jäljet: murenevat ja aina vain kutistuvat Venäjän pohjoiset teollisuuskaupungit. Matka huipentuu lopulta Kadykstaniin, siperialaiseen aavekaupunkiin, jossa ihminen yritti pakottaa tavallisuuden Arktikselle, mutta epäonnistui. Pystyyn mätänevässä kaupungissa kulminoituu ihmisen hybrikseen perustuva luontosuhde ja sen väistämätön lopputulos. Kirjan viesti on lopulta aika lohduton, ihminen ottaa luonnon haltuunsa ensin tehden yhteistyötä sen kanssa, sitten lopulta alistaen ja tuhoten sitä. Vaikka tarina toistuu kaikkialla, niin Arktiksella sen jäljet ovat erityisen selvästi nähtävillä.
Kirja on sinänsä hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, mutta ihan Sutisen ja Ville Ropposen edellisen teoksen tasolle se ei ylety. Kirjan perusteemat tulevat aika nopeasti selväksi, mutta niitä ei osata matkan edetessä tarpeeksi syventää. Kirjan näkökulma keskittyy myös aika tiiviisti Sutisen omiin kokemuksiin. Matkakertomusten suola on usein paikalliset ihmiset ja heidän tarinansa ja niitä olisin kaivannut enemmän myös tähän kirjaan. Toki Sutinen tapaa lukuisia ihmisiä, mutta tapaamiset jäävät kirjassa aika pinnalliselle tasolle, eivätkä jätä suurta muistijälkeä. Pieni tiivistys olisi siten tuonut kirjaan jäntevyyttä, mutta on tämä tällaisenaankin kelpo lukukokemus ja ehdottomasti suositeltavaa luettavaa Arktisesta alueesta kiinnostuneille.