Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suljen silmäni ja ajattelen taloa, jossa vielä joskus asun. Pientä tukevaa taloa, jossa on yhtä hieno ja kiiltävä pöytä kuin Kreetalla…Toisessa päässä taloa täytyy olla kunnolla tilaa eläimille, hoidan siellä lampaita, lypsän lehmää tai kahta, keitän puuroa pojilleni ja miehelleni. Kalastajalle. Jolla on vene.
Näin toivoo päähenkilö Priita-Kaisa ja lähtee Sodankylän Seipäjärveltä kohti Jäämerta, Pykeijan kalastajakylää Pohjois-Norjan Finnmarkissa. Kävelymatkaa nykyisiä teitä pitkin on noin 460 km. Priita-Kaisan elinaikaan 1860-luvulla matka oli vielä pidempi ja kulki paikoin varsin vaikeiden maastojen kuten soiden kautta. Matkakuvauksen myötä Ingeborg Arvola kuvaa hienosti, kauniilla ja runollisella kielellä pohjoisen ainutlaatuista, kaunista ja karua luontoa sekä antaa varsin tarkan ajankuvan pohjoisen ihmisten elämästä, elinkeinoista, uskomuksista. Myös kaunis rakkauskertomus kirja on.
Tuohon aikaan Lapissa asui monen kielisiä ihmisiä: oli saamelaisia, kolttia, norjalaisia, venäläisiä ja ”maahanmuuttajia” suomalaisia. Paikkojen nimet vaihtuivat sen mukaan, millä kielellä paikasta puhuttiin. Myös ihmisten nimet muuttuivat puhujan ja ajan mukaan, Priita-Kaisan isäkin oli merkitty milloin Aikioksi, milloin Syväjärveksi, milloin Seipäjärveksi.
Jäämeren laulu kertoo kirjan kirjoittajan, norjalaisen Ingeborg Arvolan omista sukujuurista: Priita-Kaisa on hänen isoisoisoäitinsä. Kirjalla hän voitti Norjan kirjallisuuspalkinto Bragen. Arvolan isä oli suomalainen. Isä puhui suomea sukulaisten kanssa ja muille tutuille sillä seudulla. Arvola itse ei puhu suomea, vaikka luuli sitä lapsena osanneensa, ”sillä ymmärsin sukulaisten äänenpainoja.” Norjankielisessä alkuteoksessa on suomenkielisiä sanoja ja ilmaisuja, joista kirjailija jälkisanoissa selittää ”…äidinkieli on tunteiden kieli, ja tämä on minun yritykseni sisällyttää isäni äidinkieli omiin norjan sanoihini.” Suomennetussa versiossa kohdat ovat kursivoituja, niiden merkityksen ymmärtää tosin vasta jälkisanoista.
Miksi isoisoisoäiti Priita-Kaisa lähti hankalalle matkalle kohti Jäämerta? Kalastusmatkoja Ruijaan oli tehty aina ja Norjan rannikolla viivytty sesongin ajan. Kun kaupankäynti vakiintui, osa kausityöläisistä jäi pysyvästi Norjaan, Priita-Kaisa vuonna 1859. Syy lähtöön oli siis sama kuin osalla maahanmuuttajista tänäkin päivänä – parempi toimeentulo.
Priita-Kaisan lähtöön oli toinenkin painava syy. Hän oli kahden poikalapsen yksinhuoltaja. Toisen lapsen isä kuoli ennen kuin ennätti kihlata Priita-Kaisan, toisen kanssa avioituminen ei myöskään ollut mahdollista, koska mies oli jo aviossa. Naisen asema – yksinhuoltajaäidin asema varsinkin – oli tuolloin erilainen kuin nykyään. Raskaus avioliiton ulkopuolella yksin naisen syytä, yksinhuoltajaäiti sai kirkkokuritusta ja ansaitsi yleisen paheksunnan. Priita-Kaisalle kuritus tarkoitti, että hänen piti seisoa neljänä peräkkäisenä sunnuntaina kirkossa ja kuunnella papin nuhdesaarnaa siitä, miten huono nainen hän on. Hänen tulee nyt yksin vastata häpeästään seurakunnan edessä.
Priita-Kaisa suuttui sekä pappiin että kirkossa istuvien kaksinaismoraaliin, päätti lähteä ja olla koskaan palaamatta takaisin. Hän pakkasi pojat Heikin ja Aleksin sekä vähäisen omaisuuden Rakastan-nimisen ajoporon ahkioon ja aloitti matkan kohti Jäämerta, kalaa perkaamaan. Kalanperkaustyö oli kovaa, kalastajien tuomat saaliit kuin vuoria, kalojen kylmyys perkaajaan tarttuvaa. Lapset osallistuivat työhön taitojensa mukaan.
Matka Seipäjärveltä Jäämeren rannalle kesti. Se ei johtunut pelkästään tiettömyydestä ja maaston hankaluudesta vaan siitä, että matka tehtiin pätkissä, aika ajoin pysähdyttiin ja asetuttiin taloksi. Majoitus ja ruoka maksettiin työllä, osallistuttiin talon töihin. Priita-Kaisalla oli parantajan taitoja, niitä tarvittiin ja sekin viivästytti matkan tekoa aika ajoin. Yksi pysähdyspaikoista oli Askan talo, lapsettoman pariskunnan Kreetan ja Mikon koti. Kreeta oli samaa mieltä papin kanssa siitä, että nainen on syyllinen, nainen houkuttelee miehen. Priita-Kaisan vastaus Kreetan syytökseen kuvastaa hyvin hänen elämän asennettaan laajemminkin:
Minä en houkuttele… Ei se ole houkuttelua. Se on elämää. Ei se ole sitä, että nainen houkuttaa miestä. Se on ihmisen veri ja maan veri, se on rytmejä ja virtauksia ja merkkejä, joita voi tulkita, sillä elämä elää, elämä elää jatkuvasti, sankan metsän humina, sorsien äkillinen räpistely, aurinko pilkistää pilvistä ja saa niityn säihkymään… Minulle…Maailma on olemassa, tässä, sadepisara, tässä, tuuli, tässä, suon imu, tässä, sääsket, sur, maailma, sur, siltä tuntuu kun aistin sen, tässä, on elävämpi kun annan sen elää…
Mikon ja Priita-Kaisan välille syntyi vetoa, Mikon läsnäolo vaikutti Priita-Kaisaan ”kuin avaisi uunin luukun”. Mikon ja Priita-Kaisan keskinäinen rakkaus on kaunista, mutta se ei sovi silloisen yhteiskunnan eikä kirkon sääntöjen raameihin. Miten heidän käy, olisi juonipaljastus, joten kannattaa itse lukea tai kuunnella kirja. Tai kirjat, sillä Jäämeren laulu on vasta ensimmäinen osa Ruijan rannalla -sarjasta.
Kirjassa on muutama vuosiluvuilla otsikoitu, faktatietoa sisältävä sivu, ne antavat sopivasti aika- ja paikkaraameja tarinaan. Esimerkiksi: 1845 väestölaskennan mukaan kaikista Norjan Näätämöön muuttaneista oli puolet kotoisin Sodankylästä, johon Seipäjärvi kuului. Näätämössä oli neljässä taloudessa itäsaamelaisia ja kymmenessä taloudessa suomalaisia maahanmuuttajia. Tai: kalankäsittely vuonoilla työllisti maahanmuuttajia. Pykeija oli tärkeä kalastajakylä, jonne venäläisten pomorien alukset tulivat kauppaa käymään.
Kerrassaan upea ja mukaansatempaava, historiallinen romaani, suosittelen! Odotan, että mahdollisimman pian saan lukea Ruija-sarjan jatkoa!