1990-luvulla Ruandassa tapahtui yksi nykyhistorian verisimmistä kansanmurhista. Sadat tuhannet menettivät henkensä vain muutamassa kuukaudessa. Daavid ottaa kahden sisarensa lapset, teini-ikäisen Saran ja aivan nuoren Mooseksen mukaansa ja pakenee tekaistujen asiakirjojen avulla Suomeen. Mooseksesta tulee Elias, Daavidista hänen isänsä ja Sarasta isosiskonsa. Helsingin Pohjois-Haagasta tulee tämän maahanmuuttajaperheen koti, mutta pystyykö Suomi tarjoamaan turvan ja tulevaisuuden uuteen kulttuuriin sopeutuville afrikkalaisille?
Helsinkiläisen Ivan Manirahon esikoisromaani Auringon syy tutustuttaa lukijan Eliakseen – tai Moosekseen, kertoja ei tunnu olevan itsekään aivan koko ajan perillä siitä, kuka hän on. Identiteettiään etsivä Elias voi huonosti, eikä Daavidia voi kummoisenakaan isähahmona perheelle pitää. Mutta perheen kulissien on pysyttävä pystyssä. Koskettavassa kasvutarinassa matkataan Suomen ja Afrikan väliä, lapsuuden ja nuoruuden kipupisteestä toiseen.
Auringon syyn kerronta on hieman poukkoilevaa, mutta toisaalta nopeat kuvakulman vaihdot ja leikkaukset eri kertojanäänien välillä minäkertojasta kaikkitietävään kertojaan korostavat kaikkien keskeisten hahmojen häilyntää useamman identiteetin välillä. Kerronnalliset kokeilut pitävät jännitteen yllä. Mikä on Eliaksen todellinen minä, mikä hänestä tulee, miksi hänen pitäisi tulla?
Itseäni Auringon syyssä kiinnosti sen tietty arvaamattomuus, jäykän muodon ulkopuolelle kurottaminen. Ivan Maniraho kertoo aloittaneensa osin omiin kokemuksiinsa nojaavan kirjansa jo nuorena, mutta jättäneensä sen silloin päihdeongelmaisena kesken; tarve kirjoittaa kirja valmiiksi tuli nyt 15 vuotta myöhemmin. Tekstiaineiston kerroksellisuus näkyy, mutta mielestäni kiehtovasti. Kannattaa tutustua!








