Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Miksi minun pitäisi välittää onko Intiassa tiikereitä? Ei sillä ole minulle merkitystä, eikä se vaikuta elämääni mitenkään.” Tällaisesta välinpitämättömästä kysymyksestä sai alkunsa Jo Wimpennyn kirja Beauty of the Beasts. Tosiaan, jos ei pidä luonnon ja lajien säilymistä itseisarvona, niin miksi moisista asioista pitäisi edes olla kiinnostunut?
Luonto ei ole ihmismielelle tasa-arvoinen paikka. Se on täynnä eläimiä, joista saattaa välittää, koska ne ovat suloisia, sympaattisia tai ainakin ihmiselle hyödyllisiä. Toisaalta luonto on myös täynnä otuksia, jotka aiheuttavat ihmisille lähinnä inhonväristyksiä. Ei tule yllätyksenä, että erityisesti jälkimmäinen ryhmä harvemmin innostaa ketään luonnonsuojelijaksi.
Jos tarkastelemme luontoa näin vain omien tunteidemme kautta, aika paljon jää kuitenkin huomaamatta. Niin sanotut ”haittaeläimet” eivät ole välttämättä haitallisia ollenkaan, ja toisaalta ihastuttavat söpöläiset eivät ehkä nekään ansaitse mainettaan. Wimpenny tarkastelee kirjassaan, miten kulttuuri on muokannut näkemystämme eläimistä, ja miten erilaiset tunteet, kuten pelko ja inho muokkaavat tulkintojamme eri lajeista.
Wimpenny esittelee komean kavalkadin eläimiä: haita, krokotiileja, käärmeitä. Kirjan alkuosassa on paljon kiinnostavaa, kuten esimerkiksi käärmeiden yllättävä sosiaalinen elämä. Tiesitkö, että käärmeet valikoivat seuransa yllättävän tarkasti, jopa siinä määrin, että voidaan sanoa niillä olevan ”ystäviä”?
Kirjan ansiokkain osa tarkastelee kuitenkin itse ihmistä, joka ei ole sellainen objektiivinen todellisuuden tarkkailija kuin haluaisi kuvitella olevansa. Ihmisillä on tutkittu taipumus yhdistää rumuus ja sen aiheuttama inho moraaliseen epäpuhtauteen. Tästä juontuva looginen päättely johtaa lopputulokseen, jossa eläin leimataan ”pahaksi” tai inhottavaksi, vaikka sen käytös olisi täysin luonnollista ja neutraalia. Euroopan historiassa tällainen ajattelu sai hyvinkin konkreettisia muotoja, kun eläimiä ihan kirjaimellisesti voitiin haastaa oikeuteen ja teloittaa, jos niiden katsottiin rikkoneen niin sanottua luonnollista järjestystä. Tällainen ajattelu tuntuu nykyään hullulta, mutta emme silti osaa oikein kyseenalaistaa moraalisia tunteitamme ja niistä kumpuavia seurauksia.
Ilmeinen seuraus on esimerkiksi se, että suojelemme mieluummin söpöjä eläimiä kuin laajempia ekosysteemejä, saati eläimiä, jotka eivät aiheuta hyviä fiiliksiä. Kiinan Jangtsen jokidelfiini on traaginen esimerkki. Siinä missä pullonokkadelfiinit aiheuttavat aika lailla universaalia ihastusta, vuonna 2006 sukupuuttoon kuollut baiji ei herättänyt kummoisiakaan suojeluhaluja. Voi pohtia, johtuiko välinpitämättömyys sameista vesistä, jolloin niiden elämä jäi ihmisiltä enimmäkseen piiloon vai siitä, että baiji näytti lähinnä ”siansilmäiseltä kulahtaneelta saippualta”, kuten eräskin televisiojuontaja tylysti totesi.
Vakavampi esimerkki on korppikotkat, jotka ovat ekologisesti korvaamattomia. Niiden mahalaukun voimakas happamuus tuhoaa bakteereja, jotka olisivat muille eläimille tai ihmisille tappavia, ja ne myös syövät raadot niin nopeasti, että taudit eivät kerkeä levitä. Korppikotkien hävitessä alueelta raadot mätänevät hitaammin, mikä on johtanut muun muassa vesistöjen saastumisriskiin. Villikoirat ja rotat eivät kerta kaikkiaan pysty syömään raatoja samalla tehokkuudella. Korppikotkien hävitessä villikoirien määrä kasvaa ja niiden mukana lisääntyvät myös vesikauhutapaukset, samalla kun jäljelle jäävä mätänevän lihan määrä lisää taudinaiheuttajien päätymistä juomaveteen. Juuri näin on käynyt Intiassa sen jälkeen, kun maan korppikotkakanta romahti lähes täysin.
Korppikotkassa kiteytyykin hienosti koko kirjan teema: miten heikosti ihmisen emotionaalinen reaktio korreloi eläimen todellisen ekologisen arvon kanssa. Eläin, joka yhdistetään kuolemaan, hajoamiseen ja mätänemiseen on oikeastaan ihan päinvastaista: luonnon ikioma jätehuolto- ja tautientorjuntajärjestelmä. Mainittakoon, että perinteisessä intialaisessa ajattelussa korppikotkien arvo ymmärrettiin kyllä hyvin. Luonnosta vieraantuminen onkin modernin yhteiskunnan helmasyntejä; olemme entistä enemmän hatarien mielikuvien varassa, kun omaa kokemusta luonnosta ei enää ole.
Kirjassa esitellyt haasteet ja ajatusvinoumat laittavat myös luonnonsuojelijat kinkkisten kysymysten äärelle. Kannattaako esimerkiksi juuri pandan suojelemiseen pistää niin paljon paukkuja kuin nykyään laitetaan? Laji on karismaattinen ja ihmiset rakastavat sitä, mutta se ei ole ekologisilta arvoiltaan olennaisesti parempi kuin moni muu. Toisaalta isokokoisena nisäkkäänä se on sikäli hyvä suojeluskohde, että sen asuttamilla alueilla elää myös lukemattomia muita eläimiä. Sateenvarjolajina se siten suojelee näitä pienempiä lajeja, joista kukaan ei muuten välittäisi.
Kun puhutaan hyväntekeväisyydestä ja rahoituksesta, on tietysti vanha viisaus, että apu ohjautuu kohteeseen, joka nostattaa eniten tunteita. Panda osoittaa, miten tunteisiin vetoaminen on luonnonsuojelussa yhtä aikaa ongelma ja käyttökelpoinen väline. Tässä on kuitenkin haaste. Selkärangattomat, sienet ja kasvit muodostavat suurimman osan biodiversiteetistä, mutta tämä tosiasia ei auta niitä paljoakaan. Kuinka pitkälle pääsemme vain lappamalla rahaa muutamille karismaattisille eläimille?
Beauty of the Beasts antaa lopulta varsin hyvän vastauksen kirjan alussa esitettyyn kysymykseen. Se, ettemme näe jonkin lajin arvoa tai merkitystä, kertoo usein enemmän meistä kuin kyseisestä eläimestä. Luonto on aina paljon kiinnostavampi kuin meidän yksiulotteiset käsityksemme siitä.