Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pontus Purokuru on jäänyt minulle kirjoittajana vielä vieraaksi, mutta ääni on tuttu: sen verran pitkään olen kuunnellut sekä Mitä meitä vaivaa -podcastia että Selitä minulle -podcastia. Oli siis korkea aika perehtyä Purokurun kirjalliseen tuotantoon. Uusi Haavamaa-teos pakkaa samoihin kansiin kaksi teosta tai kuusi osaa, miten tätä nyt haluaa tarkastella. Kääntökirjan toiselta puolelta löytyy runokokoelma, toiselta viisiosainen proosa-annos.
Varsin runollista se proosapuolikin on. Tekstilajia ei ole ihan yksinkertaista kirjata. Perinteistä romaanikerrontaa tämä ei ole, vaan proosapuolikin on kovin aforistista ja fragmentaarista. Ei tämä toisaalta ihan esseetäkään ole. Olkoon nyt pohdiskelevaa proosaa.
Teksti jakautuu viiteen erilliseen osioon, ”maisemaan”, jotka kuvaavat erilaisia olemisen tiloja. Ensimmäisessä istuskellaan parvekkeella pohdiskelemassa haudatuksi tulemista, rakentamista, ”sinää”, joka on jotenkin masentuneen tai sairaalloisen oloinen.
Kaikki tämä rakentaminen on käänteistä arkeologiaa. Valmistamme arvoituksia tuleville kaivajille. Ydinvoimala kiinnostaa enemmän kuin kirkko tai pyramidi.
Meistä jää vielä hyvät rauniot.
Toinen maisema kuvaa matkustamista, tapaamista ystävän kanssa, keskustelua Parasite-elokuvan luokkakuvauksesta, ystävän poissaolon jälkeä. Kolmas maisema, oma suosikkini, käsittelee eräretkeä Norjaan. Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista suhdetta vaeltamiseen, silti tämä teksti miellytti minua eniten.
Neljäs maisema palaa ensimmäisen tunnelmiin ja päätyy väliaikaiseen hautautumiseen hiekkarannalle. ”Jokainen kaivaa oman kuoppansa ja kaivaa itsensä myös sieltä ylös. Kaivamaan pystyy, jos on syy kaivaa.” Proosapuolen päättää vielä lopullinen maisema, jossa ollaan pimeyden keskellä.
Runopuoli on kirjaston ja kustantamon taholta merkitty kirjan kääntöpuoleksi, joten aloitin itse ensin proosasta. Olisiko kokemus ollut toinen eri järjestyksessä? Sitä ei voi enää tietää. Purokurun runot ovat vähäeleisiä, aukeamallakaan ei kovin paljon tekstiä. Aforistinen tyyli olisi kotonaan Poesian kustannusohjelmassa Tennilän teosten seurassa.
Hyttysellä ja moottoriveneellä on sama ääni eri
etäisyydellä.
Miellyttävää tekstiä, mutta pidänkin tällaisesta tyylistä ja pohdiskelevuudesta. Ehkä jos jokin ihmetyttää niin se, että olen mieltänyt Purokurun urbaanimmaksi tyypiksi. Runot ja proosa liikkuvat varsin vähän kaupungissa ja enemmän saarissa, kalastamassa, saunomassa. Maailmassa oleminen on miellyttävän konkreettista, luontokatoa ja ilmastokriisiä unohtamatta. Kaikkiaan siis oikein mainio teos.
