Mosab Hassan Yousef: Hamasin poika

Hamasin poika

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Mosab Hassan Yousefin Hamasin poika on entisen Hamasin korkea-arvoisen taustajäsenen muistelmat.

Yousef oli korkea-arvoisen Hamasin johtajan poika, joka kasvoi ensimmäisen intifadan aikoina, mutta ei ollut varsinainen aktivisti, vaan enemmänkin kulissien takana liikkuva hiippari, joka tiesi vähän kaikesta, välillä osallistui mielenosoituksiin, mutta muuten ei tehnyt mitään konkreettista jihadistijärjestön puolesta.

Kaikki muuttui, kun hän päättikin eräänä päivänä ryhtyä terroristiksi ja jäi kiinni. Vankilassa koetun kidutuksen jälkeen hänestä tuli Israelin vakoilija, joka edisti merkittävästi Hamasin johdon tuhoamista. Suurin osa kirjasta on siis hänen muistelmiaan Israelin tiedustelupalvelun vakoilijana.

Olen lukenut vain vähän Israelin ja Palestiinan konfliktista ja Hamas-järjestöstä. Tähän asti lukemani perusteella Israel selvästi sortaa palestiinalaisia ja tämä kirja on vain yksi monista, jotka vahvistavat sen tosiasian. Olin alun perin ottanut tämän kirjan luettavaksi, koska kiinnostukseni on enemmän äärijärjestöissä kuin itse konfliktissa ja halusin kuulla toisen perspektiivin aiheesta. Kuvittelin, että entisen Hamasin jäsenen muistelmat olisivat Israelin puolesta vaahtoamista, mutta ei, tämä on vähän monimutkaisempi kirja.

Mosab Hassan Yousefin kerronta on hyvin elävää, tunteikasta ja jännittävää, joten lukeminen on aika sujuvaa. Jos pystyy pääsemään yli vastakääntyneen kristityn Jeesus-puheet, tämä on ihan kelvollinen kirja palestiinalaisen jihadistin ja vakoilijan muistelmista.

Yousef osoittaa omilla muistelmillaan hyvin elävästi, miten musertavan brutaali Israelin valtio on palestiinalaisia kohtaan. Olin lukenut teknisempiä tietokirjoja konfliktista ja ne jotenkin etäännyttivät minut siitä kauhusta, miltä käytännössä miehitys, saarto ja sotilaallinen ylivoima tuntuvat palestiinalaisista. Mutta vaikka kirjailija pitää palestiinalaisten hätää oikeutettuna, terrorismin aiheuttamat kauhut saivat kirjailijan luopumaan islamista ja irtisanoutumaan väkivallasta.

Tässä ehkä tuleekin kiistalaisin kohta koko kirjassa. Yousefin mielestä sekä Israel että Palestiina ovat ikuisessa koston kierteessä, koska molempien kansojen kulttuurit kannattavat kostoa. Vaikka kirjailija luopui islamista ja kääntyi kristityksi, hänen mielestään islamin valmius väkivaltaan ei vielä selitä Hamasin kaltaista jihadistijärjestöä, koska myös sekulaarissa PLO:ssa oli väkivaltaisia ateisteja, jotka räjäyttelivät itseään ennen kuin edes Hamasia oli.

Molempien kansojen asenne kostaa väkivalta toisilleen on se suurempi syypää, miksi alueella on suuri konflikti. Kirjailija ei vaadi, että kaikista tulisi kristittyjä (helpotuksen huokaus), mutta että ihmiset olisivat mukavia toisilleen. Yousefin analyysi voi kuulostaa rasistiselta ja lapselliselta, mutta itsekin puoliksi brasilialaisena tunnustan, että osasyy oman kotimaani 500 vuotta kestäneeseen ahdinkoon ovat tietynlaiset brasilialaisen kulttuurin ominaiset asenteet. Ymmärrän, mitä hän tarkoittaa.

Koska nämä ovat henkilökohtainen muistelma, en voi kovin paljon kritisoida kirjailijan perspektiivejä. Huomasin kuitenkin, että vaikka Yousef kuvaa kokemuksiaan ja välillä kritisoikin Israelin väkivaltaisuutta palestiinalaisia kohtaan, hän ei kyseenalaista Israelin oikeutta rakentaa siirtokuntia, sulkea palestiinalaisia karsinoihin ja kohdella heitä lähes rotuerotteluun rinnastettavalla tavalla.

Kirjailijan mielestä nämä ihmisoikeusrikkomukset ovat ikäviä, mutta itsestäänselvyyksiä. Ehkä johtuu siitä, että hän kasvoi konfliktin keskellä, eikä tiedä muuta todellisuutta.

Koska Yousef oli Israelin vakoilija, hän tietenkin kannattaa Israelin oikeutta olemassaoloon, mutta myös kahden valtion ratkaisua, joka hänen oman kokemuksensa mukaan on ainoa realistinen mahdollisuus palestiinalaisten itsehallinnolle – toki nyt Trumpin takia myös aika epätodennäköinen. Tässä tuleekin kirjailijan argumentti asennemuutoksen puolesta.

Yousefin mukaan osasyy monen palestiinalaisen toivoon israelilaisten ajamisesta ”mereen” johtuu islamilaisesta teologiasta, jossa uskotaan, että muslimialueiden pitäisi olla muslimien hallinnassa eikä juutalaisten. Sama ongelma tietenkin on israelilaisilla, jotka uskovat päinvastaiseen.

Yousefin mielestä tämä teologinen oppi on enemmänkin kulttuurin ylläpitämä nationalistinen asenne kuin varsinaista uskovaisuutta tai halua noudattaa pikkutarkasti islamilaista lakia. Ehkä johtuu siitä, että Yousef oli muslimi ja hänen isänsä kuvataan hyvinkin moraalisena uskonoppineena, hän pystyy samaan aikaan kritisoimaan islamia ja sanomaan, että sen teologia itsessään ei ole suurin ongelma, vaan kulttuuri.

Tietenkin voitaisiin kiistellä, kumpi vaikuttaa kumpaan: kulttuuri vai uskonto, vai molemmat? Tai miten sosioekonomiset olosuhteet vaikuttavat molempiin? Näin analyyttiseksi tämä kirja ei mene, vaan tämä on hyvin rajattu kirja yhden henkilön kokemuksista, eikä mikään autoritatiivinen tietokirja aiheesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *