Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hyvälaatuinen kotimainen esikoisdekkari on aina hauska tapaus, etenkin jos se vielä sijoittuu lukijalle mieluisaan maailmaan (ratsastuskoulu) ja peräti tutulle paikkakunnalle, muttei kuitenkaan ihan kotiseuduille (Hyvinkää) ja on kaiken kaikkiaan hyvin kirjoitettu ja rakennettu.
Nuori äidinkielenopettaja ja freelance-toimittaja Sandra Dahlqvist on saanut kakkostyönsä parista mielenkiintoisen homman: hän pääsee kirjoittamaan jutun Ratsumaailma-lehteen Hangon vuotuisista esteratsastuskilpailuista. Pian kisojen jälkeen häneen ottaa yhteyttä erään ratsastajan isä: nuori Matilda on kadonnut, ja hänen lääkäri-isänsä Klaus Andersson uskoo, että Sandra voisi yhteyksiensä avulla auttaa hänen löytämisessään. No, uskokoon ken tahtoo, mutta Sandra ei voi olla tarttumatta tarjoukseen.
Pikapuoliin myös poliisi tarttuu Matildan katoamiseen, ja tapauksen keskeiseksi tutkijaksi nousee Ossi Hietala, jolle kyseessä on ensimmäinen tapaus uudella työpaikalla; Ossi on toipumassa traumaattisesta työtapaturmasta, josta kirjassa kerrotaan aluksi melko säästeliäästi, mutta loppua kohti mennessä senkin salaisuus aukeaa.
Ossi selvittää juttua tietenkin kollegojensa kanssa, mutta ei liene vaikeaa arvata, että hänen ja eräänlaisen Neiti-Etsivä -Sandran tiet yhtyvät ennen pitkää. Molempien päähenkilöiden synkkiä henkilökohtaisia salaisuuksia avataan vielä sopivalla vauhdilla kirjan kerronnan edetessä, joten mitäpä tätä oli lukiessa.
Kirjan kesähelteinen tunnelma oli oikein herkullinen ja toi aurinkoiset ratsastuskentät elävästi lukijan luo. Ratsastusväki on kuvattu elävästi, joskin vähän pisteliäästi ja sitä pisteliäämmin, mitä ylemmästä yhteiskuntaluokasta oli kysymys. Se ei haitannut lukukokemusta, koska tapahtumathan nähtiin nuoren vastavalmistuneen humanistiopiskelijan silmin. Ainoa pieni virhe, joka silmiini osui, liittyi ratsastuskoulun pihalle katselevaan Ossiin: tämä kun ihailee kovasti ratsua, joka vaihtaa laukkaa ”ratsastajansa pienestä merkistä”. Minä nimittäin luulen, ettei Ossin kaltainen amatööri hevosasioissa osaa ollenkaan panna merkille laukanvaihtoa eikä siihen johtavia pieniä merkkejä, mutta ehkä olen väärässä…
Helios oli joka tapauksessa nautittavaa luettavaa, ja olen ilokseni huomannut, että se on saanut myös jatkoa.
