Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun Cabrini-Greeniä alettiin 1940-luvulta lähtien rakentamaan vanhan slummin tilalle, piti siitä tulla Chicagon uusi ja moderni asuinalue, joka toimisi esikuvana myös muille sosiaalisille asuinprojekteille. Toisin kuitenkin kävi. Cabrini-Greenistä tuli yksi maailman pahamaineisimmista lähiöistä, joka tuli tunnetuksi muiden muassa jengiongelmistaan sekä siitä, että sen tornitaloista toisinaan ammutiin ihmisiä tarkka-ampujan kiväärillä. Koko fiasko sai loppunsa viimein vuonna 2011, kun viimeinenkin tornitaloista revittiin alas. Hyvä kysymys onkin, mikä ihme voi mennä kokonaisessa asuinalueessa näin pahasti pieleen? Ben Austen kertoo elävästi alueen nousun ja tuhon historian niiden asukkaiden silmien kautta, jotka siellä asuivat.
Huonoja ratkaisuja tehtiin melkein alusta saakka. Austen katsoo, että eräs perustavanlaatuinen virhe, joka Cabrini-Greenin kohdalla tehtiin, liittyi asukkaiden tiukkoihin tulorajoihin. Asunnoista joutui nimittäin muuttamaan pois, mikäli asukkaat ansaitsivat liikaa rahaa, eli käytännössä tämä koski useimpia työssäkäyviä. Tämä on sinänsä ihan loogiselta kuulostava päätös, ovathan kunnan vuokra-asunnot tarkoitettu kaikista heikompiosaisille. Käytännössä päätöksellä oli kuitenkin kohtalokkaat seuraukset. Cabrini-Greenin asunnot olivat nimittäin omarahoitteisia, mikä tarkoitti sitä, että alueen ja asuntojen korjaustyöt rahoitettiin asukkaiden maksamista vuokrista. Kun asuinalueelta muuttivat pois työssäkäyvät ihmiset, romahti myös se taloudellinen pohja, jolla koko asuinaluetta ylläpidettiin. Vuokratulojen vajausta paikkaamaan olisi tarvittu julkista rahoitusta, mutta siihen ei missään vaiheessa löytynyt halukkuutta. Käytännössä tämä johti siihen, että rikki menneitä asioita korjattiin vuokrataloissa enää harvakseltaan. Tornitalojen hissit olivat suuren osan ajasta poissa käytöstä ja kokonaiset kerrokset menivät vähitellen täysin asuinkelvottomaan kuntoon. Puut ja ja nurmikot ajeltiin pois ja tilalle laitettiin paljasta asvalttia, joka ei vaadi huoltoa.
Tästä alkoi syöksykierre, jonka seurauksia oli jälkeenpäin hyvin vaikea korjata. Cabrini-Greenistä tuli vähitellen alue, jonne ei niinkään muutettu, vaan sinne jouduttiin. Alueelle alettiin sijoittamaan muiden muassa ehdonalaiseen vapauteen päässeitä ja kodittomiksi jääneitä ihmisiä, mutta kuten Austen huomauttaa, ei riitä, että tällaisille ihmisille vain antaa asunnon. He tarvitsevat sen lisäksi myös lukuisia sosiaalisia palveluja, jotka auttavat heitä eteenpäin elämässä. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan Cabrini-Greenistä tuli paikka, jonne kerta kaikkiaan hylättiin yhteiskunnan köyhät, rikolliset ja eniten apua tarvitsevat.
Alueen ongelmia ei myöskään auttanut se, että sen asukkaista kaksi kolmasosaa oli alaikäisiä. Yksi kirjan päähenkilöistä Kelvin Cannon muistelee lämmöllä, miten hienoa oli, kun tenavana ei koskaan ollut leikkikavereista puutetta. Se on asian yksi hyvä puoli, mutta toisaalta lapsilaumat osaltaan nopeuttivat paikkojen kulumista ja nopeaan tahtiin rikkoutumista, ja jengiytyminen on ongelma nimenomaan nuorisovoittoisilla alueilla. Tietysti siinä vaiheessa, kun asuinalue on päässyt jengiytymään, on ongelman korjaaminen jälkeenpäin jo todella vaikeaa.
Yksi kirjan läpitunkevia teemoja onkin se, miten viranomaiset aina tasaisin väliajoin pyrkivät näytösluonteisesti ratkaisemaan Gabrini-Greenin ongelmia: lisättiin suurella rahalla poliisivalvontaa ja pistettiin “paikkoja kuntoon”. Tässä vaiheessa rahat kuitenkin menivät lähinnä seurausten siivoamiseen, ei niiden syiden korjaamiseen, jotka olivat alun perin koko ongelman aiheuttaneet.
Austen näkee viranomaisten tehottomuuden taustalla muutaman seikan, joista yksi on rasismi. Austen valottaa ongelmaa mielenkiintoisella esimerkillä. Vuonna 1953 Chicagossa koettiin sen historian suurin kaupungin asuntoihin liittyvä mellakka, joka kesti kolme kuukautta ja jonka aikana väkijoukot sytyttivät liiketiloja palamaan ja heittelivät kotitekoisia pommeja. Ja mikä sitten oli syy tälle suunnattomalle mielenilmaisulle? Se, että South Deeringin valkoiseen kaupunginosaan päästettiin (täysin vahingossa) muuttamaan yksi mustaihoinen perhe. Chicagossa oli siis sosiaalista tilausta rotusegregaatiolle, köyhät ja mustat olkoot omalla alueellaan, poissa parempien ihmisten silmistä. Voi täydellä syyllä kysyä miten tosissaan Cabrini-Greeniin edes haluttiin panostaa.
Toinen Austenin esiin nostama ongelma on CHA (The Chicago Housing Authority) itsessään. Vielä kirjan luettuanikaan en ole varma onko tämän laitoksen ongelma enemmän kädettömyys, välinpitämättömyys vai silkka korruptio. Kuten kirjasta käy myöhemmin ilmi, Cabrini-Greenin ongelmat vaivasivat myös monia muita kaupungin vuokrataloalueita. CHA:n ratkaisu näihin ongelmiin oli myös sama kuin Cabrini-Greenissä, eli jätettiin paikat yksinkertaisesti hoitamatta, kunnes kaupungissa oli kokonaisia kadunpätkiä täynnä pystyyn mätänemään jätettyjä taloja. Pelkkä rahanpuute ei tätä selitä, sillä sittemmin CHA onnistui keräämään reippaan 400 miljoonan dollarin rahaston “pahan päivän varalle”.
Synkältä siis kuulostaa, mutta sitä kirja ei kuitenkaan ole, sillä Austen onnistuneesti antaa Cabrini-Greenin asukkaille kasvot, eivätkä he ole mitään toimettomaksi jääneitä reppanoita. Kirjan sydämenä toimii Dolores Wilsonin tarina; hän asui alueella oikeastaan koko ikänsä ja pyrki aktiivisesti parantamaan asuinalueensa oloja. J.R. Fleming ja aikaisemmin mainittu Kelvin Cannon antavat lukijalle kosketuksen aluetta riivaavaan jengiongelmaan, mutta myös heidän tarinansa on lopulta positiivinen, sillä heistäkin tuli sittemmin yhteisönsä etuja ajavia aktiiveja. Annie Ricks tuli tunnetuksi Cabrini-Greenin viimeisenä asukkaana, joka ei millään meinannut suostua muuttamaan tuhoon tuomitulta alueelta pois, ja hyvästä syystä kuten myöhemmin käy ilmi.
Kirjan ehdoton ansio onkin se, miten se onnistuu käsittelemään Cabrini-Greenin monitahoista todellisuutta. Paljon meni pieleen, mutta monille paikka oli siitä huolimatta myös oikea koti ja yhteisö. Voi myös kysyä, ratkaisiko Cabrini-Greenin purkaminen lopulta siellä asuneiden ongelmia mitenkään, vai oliko kyseessä jälleen kerran siivousoperaatio, jossa ongelmat näennäisesti lakaistiin pois näkyvistä.
Näin suomalaisena kirja oli erityisen mielenkiintoista luettavaa, Suomessahan kunnan vuokrataloissa pyritään nimenomaan sosiaaliseen sekoittumiseen ja siihen, että yhdelle alueelle tai taloon ei kerry liikaa vain syrjäytyneitä ja työttömiä ihmisiä. Tämän kirjan valossa ratkaisu tuntuu hyvin perustellulta. Ainoa, mitä jäin sinänsä hyvin perusteellisessa kirjassa kaipaamaan, oli kuvaliite. Kirjassa puhutaan paljon Cabrini-Greenin eri rakennuksista ja jonkinlainen kartta olisi auttanut hahmottamaan talojen ja myös eri asuinalueiden suhdetta toisiinsa. Olisi ollut myös mielenkiintoista nähdä kuvia Cabrini-Greenistä ennen sen rappiota. Netistä löytyy kyllä paljon kuvia siitä, miltä paikka pahimmillaan näytti, mutta sen varhaisista vaiheista löytyy hyvin vähän mitään.
High-Risers : Cabrini-Green and the Fate of American Public Housing on oikein mielenkiintoinen kirja, jota on sopivissa määrin maustettu ihmisten henkilökohtaisilla kokemuksilla. Mikäli kiinnostaa lukea minkälaisia ratkaisuja ei kannata tehdä asuinaluetta ja tukijärjestelmiä suunniteltaessa, niin tätä parempaa kirjaa ei varmaankaan vastaan tule.