Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Usein sanotaan, että pieni on kaunista. Tämä Robert Walserin yli sata vuotta sitten ilmestynyt päiväkirjaromaani on todellakin ulkomitaltaan pieni, mutta en kuitenkaan ole ihan varma sen kauneudesta ainakaan perinteisessä mielessä. Sitäkin mielenkiintoisempi kirja kuitenkin on. Sitä on monessa kohdin tituleerattu kehitysromaaniksi, mikä onkin käsittääkseni suosittu genre erityisesti saksankielisen kirjallisuuden historiassa, mutta tätäkin luonnehdintaa Jakob von Gunten pakenee. Mahtaakohan Jakob kehittyä kouluaikanaan Benjaminta-instituutissa miksikään? Ainakin heti kirjan alussa hän arvelee:
Yhden asian tiedän kuitenkin varmasti: elämäni kulussa minusta tulee ihastuttava, ympäripyöreä nolla. Vanhana miehenä joudun palvelemaan nuoria, itsetietoisia, huonosti kasvatettuja moukkia, tai joudun kerjuulle tai muuten turmioon.
Ehkäpä Jakob von Guntenin suppea mutta paljon kertova tarina on perinteisen kehitysromaanin jos ei nyt irvikuva niin satiiri ainakin. Sen päähenkilö on aatelista sukupuuta, mutta hän astuu ulos yläluokan maailmasta käydäkseen Benjaminta-instituutin, sisäoppilaitoksen, joka on tarkoitettu palvelijoiksi ryhtyville pojille. Koulussa on ties mitä oppiaineita ja lukuisia opettajia, mutta käytännössä rehtori ja hänen sisarensa, neiti Lisa Benjaminta, hoitavat kaiken opetuksen, joka sisältää palveluskunnalle sopivien sääntöjen ja arvojen sisäistämistä.
Jakob kuvailee päiväkirjassaan mielenliikkeitään mitä tulee opettajiin ja koulutovereihin. Jälkimmäisten kohdalla hänessä pääsee vallalle hyvin omalaatuinen enemmän tai vähemmän kätketty sadismi ja misantropia: hän näkee muut alempina olioina, aivan eri lajisina kuin itsensä. Tärkein heistä on hänelle Kraus, jota hän pitää alusta asti lähinnä apinan kaltaisena, vaikka sanookin arvostavansa häntä suuresti. Koulutoverit ovat Jakobille eräänlaista kiinnostavaa massaa. Sen sijaan opettajat, isoveli Johann ja erityisesti oma rakas äiti elävät hänen seuranaan omassa korkeassa maailmassaan.
Kuulostaako epämiellyttävältä? Ehkä minustakin. Kuitenkin tämä pieni romaani oli merkillisellä tavalla kiehtova. Jos se on kerran ollut Kafkan arvostama, kuten takakannessa kerrottiin, ei siihen voi suhtautua realismin merkkiteoksena. Ei, sen kerronta lähestyi monessakin kohtaa fantasian sävyjä, unenomaisuutta ja surrealismia, mutta hyvin tyylikkäästi. Kannattaa lukea tarkkaan Jakobin itseironiaa, ennen kuin tuomitsee hänen persoonaansa:
Minusta tuntuu hyvältä nähdä rakkaat ihmiset pienoisen raivon vallassa. Mikään ei hivele mieltäni enemmän kuin mahdollisuus antaa itsestäni väärä kuva ihmisille, jotka olen kätkenyt sydämeeni.
