Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Klaanin vieraana -romaanista tuttu Agnes Hunter on nyt klaaninpäällikkö Fingal MacTorrianin vaimo. Avioelämä sujuu rakkauden, hellyyden ja pikaisesti ohimenevien riidantuiskahdusten merkeissä; pariskunta elää Gilleshielin linnassa Ylämaalla, mutta heti kirjan alussa Fingalia kutsuvat Edinburghiin erinäiset liikesuhteet. Agnes, joka lähtee tietenkin mukaan, joutuu tällä matkalla kuitenkin kohtaamaan menneisyyden haamuja: hänestähän tuli Fingalin puolisokin osittain juonittelujen takia, jos kohta päätekijänä olikin pariskunnan välinen kiihkeä rakkaus.
Agnes joutuu Edinburghissa toteamaan, että suku on pahin: hän tapaa kaupungissa Emily-tädin, Colin-sedän ja Lily-serkun, mikä ei herätä ollenkaan iloisen jälleennäkemisen tunteita. Lisäksi kerronnassa palataan usein Agnesin kahteen surulliseen ongelmaan: kuten muistamme sarjan ensimmäisestä osasta, hän on liikuntavammainen, vanhan ajan ilmaisutavan mukaan raajarikkoinen, ja hän joutuu käyttämään liikkuessaan kävelykeppiä, mistä huolimatta jalkoja koskee ilmeisesti koko ajan. Nyt tässä romaanissa tulee esille myös pariskunnan toinen murhetta herättävä asia eli lapsettomuus. Toivottu raskaus ei vain ala, Agnes joutuu pettymään kuukausi toisensa jälkeen.
Kun MacTorrianit sitten palaavat klaanin kotiseuduille, ei kaikki olekaan ihan niin kuin he etukäteen odottivat. Kestääkö pariskunnan rakkaus paineet?
Kyllä tämä oli mainiota luettavaa kesäpäivien ratoksi, kokee sitten pitävänsä historiallisista rakkausromaaneista tai ei. Lienee väistämätöntä, että taitava kirjailija, jollainen Kaisa Viitala ihan vastaansanomattomasti on, saa aiheen jos toisenkin elämään: hyvä kirja on hyvä kirja, on sen genre sitten mikä tahansa. Miksi onkaan niin, että oikeastaan kaikkien dekkarien, trillerien ja jännityskirjojen lukeminen on hovikelpoista, mutta niinsanottu naistenviihde ei? Mahtaako tässä olla jotain sukupuolittunutta rakennetta?
Kuten Klaanin vieraana -kirjan yhteydessä totesin, Viitalan henkilöhahmot ovat eläviä ja uskottavia. Tämä koskee tietenkin päähenkilöitä Agnesia ja Fingalia, mutta jollain tavalla toisen osan keskeiseksi henkilöksi kohosi Agnesin Lily-serkku, tuo mainio pahis, jonka kuvaamisessa Viitalan taito pääsee todella oikeuksiinsa. Jälleen vakavamielinen kerronta antaa välillä sijaa suorastaan hersyvälle, joskin salatulle huumorille; ainoastaan Millie-piika on enimmäkseen humoristinen hahmo murteellisine puheineen, mutta hän kuten kukaan muukaan kirjan henkilöistä ei ole mustavalkoisesti hyvä tai paha, hauska tai ikävä. Ei, vaan he ovat sävykkäitä ja moniulotteisia. Eikö se olekin hyvä kirjan keskeinen ominaisuus?
Kannattaa lukea.
