Jonas Lie: Kolmimasto "Tulevaisuus"

Kun veljeni tavasi kädessä pitelemäni kirjan kannesta sanat “kolmimasto” ja “tulevaisuus”, hän arveli minun olevan perehtymässä matkaviestinnän uusiin kehityssuuntiin. Tietotekniikan läpitunkemassa maailmassahan “masto” yhdistyy heti sähköiseen viestintään.

Kolmimasto “Tulevaisuus” (Tremasteren “Fremtiden”, 1872) ei kuitenkaan ole mikään sanasokean insinöörin kyhäelmä, vaan nimi viittaa “Tulevaisuus”-nimiseen purjelaivaan. Kertomus käynnistyy ilmeisen vertauskuvallisesti – “Tulevaisuuden” haaksirikosta.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Pohjois-Norjaan, Ruijaan, jossa norjalaiset, lappalaiset ja suomalaiset (eli kveenit) elävät toistensa naapureina kalastellen, paimennellen ja kauppaa käyden. Pikku romaanin kerronta on viipyilevää ja rönsyilee moneen suuntaan. Näyttämölle marssitetaan aina vain uusia henkilöitä, joiden asema ja merkitys tarinassa ei heti ota hahmottuakseen. Taidokkaasti kirjailija kuitenkin vähä vähältä punoo langanpäät yhteen värikkääksi, vanhanaikaiseen tapaan ihannoiduksi kansankuvaukseksi.

Juhani Siljon käännöksessä (vuodelta 1920) hieman häiritsevät alkukieltä heijasteleva käänteinen sanajärjestys ja “mikä”-pronominin norminvastainen käyttö. Lukemassani laitoksessa (Kirja-Vanan Elämää Pohjolassa -sarjaa) oli lisäksi kiusallisen paljon painovirheitä.

Kiinnostava on kääntäjän tapa suomalaistaa erisnimiä – nykysuomentajathan eivät juuri tohdi ruveta erisnimiä muuttelemaan. Alkukielinen nimistö toki tuo käännökseen paikallisväriä, mutta on suomalaistamisessakin puolensa: vuonomaisemissa ahertavat “Jannet” ja “Martit” saavat kertomuksen maistumaan kotoisalta. Jostain syystä suomentaja ei kuitenkaan pidä linjaansa johdonmukaisena; esimerkiksi Janne Sakarinpojan poikaa ei nimetäkään Jannenpojaksi, vaan hänestä tulee Martti Jansen.

Kolmimasto “Tulevaisuus” on kelpo vaihtoehto, kun tekee mieli poiketa mediavirran vuolteesta suvantopaikkaan. Samalla voi vaikkapa lujittaa uskoa siihen, etteivät digiviestinnän pohjakosketukset lopulta maailmaa upota.