Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Paljon on muuttunut lyhyessä ajassa. Ukrainan sota on tehnyt todellisuutta asiasta, jota on viimeiset kaksi vuosikymmentä teorisoitu, ennakoitu ja pelätty. Tekniikan ja sotatieteiden tohtori Jyri Kosolalle pysäyttävä hetki koitti, kun hän katsoi uutisista kuvia ukrainalaisten droonien tuhoamista venäläisistä panssariajoneuvoista. Taistelukentän kuningas, panssarivaunu, on viimein kuollut, ja uusi herra on ottanut sen paikan.
Tällä hetkellä droonit aiheuttavat Ukrainassa noin 80 % kaikista miehistötappioista sekä 65 % Venäjän kalustotappioista. Panssarivaunuja ja muuta raskasta kalustoa ei enää edes yritetä viedä etulinjaan. Halvat mutta tehokkaat droonit ovat haastaneet myös Venäjän ilma- ja meriherruuden. Edessä oleva muutos on valtava, ja miten se lopulta vaikuttaa paitsi sodankäyntiin myös muuhun yhteiskuntaan, on vielä avoin kysymys.
Koneiden sota pyrkii kertomaan, miten droonien kehitys vaikuttaa sodankäyntiin aina etulinjan poteroista strategiseen päätöksentekoon. Kirjassa käydään läpi minkälaisia drooneja on olemassa, miten niiden teknologia toimii, minkälaisia ongelmia ja vastuukysymyksiä droonien keinoäly tuo mukanaan, ja minkälaisia haasteita ne asettavat sotavoimien osaamiselle oikeastaan kaikilla tasoilla. Myös Suomen näkökulmaa tarkastellaan erikseen.
Kirjassa katsotaan myös tulevaisuuteen. Ennen jokaista päälukua on lyhyt fiktiivinen osio, joka sijoittuu viiden vuoden päähän tulevaisuuteen jossain päin Itä-Suomea, jossa robotisoitu komppania joutuu tositoimiin. Scifiltä tuntuvat osiot eivät ole mitään haihattelua, vaan ne perustuvat olemassa olevaan teknologiaan, jota ei ole välttämättä vielä hyödynnetty sotavarusteissa.
Fiktiiviset osiot konkretisoivat hyvin kirjan käsittelemiä teemoja ja antavat myös yllättävän näkökulman siihen miten asevoimissa ihan oikeasti ennakoidaan tulevaisuutta. Hiljattainen Tiedeykkösen jakso käsitteli aihetta, miten eri maiden asevoimat ja sotilasorganisaatiot käyttävät tieteiskirjallisuutta ennakoidessaan tulevaisuuden konflikteja ja taistelukentällä käytettäviä uusia teknologioita.
Koneen äly ja aistit on aihe, joka tuntuu edelleen maallikolta hieman kaukaiselta asialta, ja tähän aiheeseen kiinnitinkin kirjassa paljon huomiota. Hyperspektri, infrapuna, valo, ultravioletti ja radioaallot antavat näkemisen ulottuvuuden, joka ylittää ihmisen kokemusmaailman täysin. Hyvä esimerkki siitä mitä tämä tarkoittaa tulee Afganistanista, jossa hyperspektrikamera paljasti pommitehtaan, kun se tunnisti räjähdejäämiä housuista väkijoukossa. Kone voi nähdä asioita tarkemmin ja kauempaa kuin ihminen, mutta myös asioita, joita ihminen ei näe lainkaan.
Teknologinen haaste ei kuitenkaan liity vain siihen, mitä kone kykenee havaitsemaan, vaan siihen, miten se ymmärtää tilanteen ja toimii sen pohjalta. Se, että koneilla ei ole tunteita tekee niiden päätöksenteosta johdonmukaisempaa ja ennustettavampaa, ainakin periaatteessa. Kognitiiviset vinoumat häiritsevät ihmisen ajattelua, mutta voivat siirtyä myös koneen käyttäytymiseen, ovathan algoritmit ihmisen kirjoittamia ja perustuvat ihmisen valitsemaan koulutusdataan. Vaikka tällaista ongelmaa ei olisi, kone ymmärtää kontekstia varsin huonosti eikä kykene arvioimaan asioiden suhteellisuutta, mikä aiheuttaa ongelmia, kun mietitään oheisvaikutusten merkitystä hyökkäystavan valinnassa. Eettisten näkökulmien ohjelmointi moraalisina rajoina on Kosolan mukaan siten ehdottoman olennaista.
Kiinnostava näkökulma tekoälyyn on sen läpinäkyvyyden puute, eli niin sanottu ”musta laatikko” -ongelma. Tekoälyn pitää pystyä selittämään päätöksensä ja toimintansa niin, että ihminen ymmärtää, miksi kone päätyi kyseiseen tulokseen, jotta ihminen kykenee varmistumaan, ettei sen päättelyssä ole mitään virheitä. Tekoäly ja syväoppimismallit erityisesti ovat tunnettuja juuri siitä, että ne ovat vaikeasti selitettäviä, mikä toistaiseksi rajoittaa niiden käyttöä taistelutehtävissä ja sotilasjohtamisessa, Kosola tarkentaa. Toki tämä herättää epämiellyttävän ajatuksen skenaariosta, jossa ihmisenkin ajattelu ja huolellisuus on löperöä, ja lopputulos yhdistää huonot puolet kummastakin.
Suunta kohti itsenäisesti toimivia koneita on kuitenkin selvä, mikä muuttaa muuttaa sodan luonnetta hyvin epämiellyttävällä tavalla. Kun droonit, tekoäly ja verkottuneet järjestelmät ulottuvat kaikkialle, ei sotakaan enää rajoitu rintamalle. Kuten Ukrainan sodassakin on huomattu, droonit myös mahdollistavat sodan viemisen etulinjasta syvälle vastustajan maaperälle. Niitä on helppo kuljettaa rekassa tai vaikka merikontissa haluttuun paikkaan ja laukaista sopivan hetken tullen vaikka vuosienkin päästä.
Yllättävä ja pelottava ajatus on droonista aktiivisena vaanijana ja metsästäjänä. Kosola pohtii skenaariota, jossa droonille voidaan näyttää kohteen kuvaa tai videokuvaa, jonka perusteella se pystyy päivystämään jossain kyseisen henkilön kulkureitin varrella. Nykyaikana ihmisten digitaalisten jalanjälkien seuraaminen on niin helppoa, että tekoälyn avulla tehty massaräätälöity avainhenkilöiden eliminointi ei ole lainkaan mahdoton ajatus. Tällaisessa maailmassa turvallista paikkaa ei ole lopulta missään. Entäpä drooni, joka pystyisi seuraamaan kohdetta hajun perusteella? Vielä tällaista järjestelmää ei ole olemassa, mutta Kosola ei näe teknisesti mitään estetta laitteelle joka tunnistaa hien, syljen, feromonit tai muun biologisen hajujäkjen, ja osaa jäljittää sen perusteella.
Kirjassa tulee hyvin esille, miten odottamattomilla tavoilla droonien kehitys voi muuttaa maailmaamme, ja kirjan loppu onkin jo aikamoista luettavaa. Droonien johtamisessa läpimurto voisi tapahtua äänihuulista luettavan äänettömän puheen avulla, joka siis mahdollistaisi koneiden ohjaamisen pelkällä sanojen ajattelemisella. Tämä on jo ihan lähitulevaisuutta, mutta paljon erikoisempienkin ratkaisujen parissa jo työskennellään: pehmeitä robotteja, jotka ottavat mallia selkärangattomista eläimistä, sensoreiden tarvitsema sähkövirta, joka kerätään kasveista, tai linssitön kamera, joka toimisi kuin hyönteisen silmä. Jopa itseänsä parantavat ja monistavat koneet ovat mahdollisia ja ehkä jopa todennäköisiä tulevaisuuden sovelluksia.
Mikään erityisen toiveikas kirja Koneiden sota ei valitettavasti ole. Minulle tuli yllätyksenä, miten pitkällä teknologia onkaan ja miten nopeasti voi tapahtua systeemimuutos, ilman että ihmiset oikein edes tajuavat asiaa. Kosolan mukaan tämä koskee myös monia armeijan riveissä työskenteleviä. Ehkä kirjan tärkein viesti ei olekaan tekninen vaan inhimillinen: muutos on jo tapahtunut, mutta kaikkien ajattelu ei ole pysynyt perässä. Ihmisillä on taipumus uskoa että maailma toimii enemmän tai vähemmän niin kuin se on aina toiminut. Ukraina on osoittanut karulla tavalla, ettei näin enää ole.