Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Harva kirja alkaa yhtä pysäyttävästi kuin Annie Jacobsenin Ydinsota. Washington D.C.:n yläpuolella räjähtää yhden megatonnin vetypommi. Tämä tapahtuma on keskipiste, jonka ympärille kirja jakaantuu. 24 minuuttia ennen ydinkärjen räjähtämistä Yhdysvalloissa tehdään peruuttamattomia päätöksiä puutteellisilla tiedoilla vain muutamien minuuttien harkinnan jälkeen. 24 minuuttia räjähdyksen jälkeen Yhdysvaltain vastaisku levittää väistämättömän ketjureaktion ympäri maailman. Tuon tunnin jälkeen tuntemaamme maailmaa ei enää ole.
Ydinsota : Näin maailma tuhoutuisi ei ole vain ikävää spekulaatiota, vaan se perustuu hiljattain julkistettuihin asiakirjoihin sekä Yhdysvaltain hallinnon työntekijöiden haastatatteluihin, jotka ovat työskennelleet vuosia erilaisten ydinsotaskenaarioiden parissa. Kirjassa keskitytään skenaarioon, jossa ensi-isku tapahtuu Washingtoniin, sillä Yhdysvaltojen puolustusministeriö Pentagon olisi viholliselle tärkein kohde tuhota mahdollisimman nopeasti.
Tässä skenaariossa ensi-iskun tekee Pohjois-Korea, mutta maan motiivit moiselle iskulle jäävät hieman hämäriksi ja syy sille käy nopeasti selväksi. Hypoteettinen ydinsota voisi alkaa monestakin syystä – erilaisia skenaarioita on pyöritelty lukemattomia – mutta se miten ydinsota alkaa ei ole yhtä oleellista kuin se miten se loppuu, nimittäin väistämättä aina samaan lopputulokseen. Ydinsotaa ei voi voittaa, sillä se tapahtuu yksinkertaisesti liian nopeasti.
Ballistinen ohjus Hwasong-17 laukaistaan matkaan yöllä kello 4.03, minkä yhdysvaltalainen SBIRS-satelliitti huomaa välittömästi. Peruuttamaton askel on otettu, sillä laukaisun jälkeen ballistisen ohjuksen lentoa ei voi enää keskeyttää. Heti kun maatutkat ovat varmistaneet, että mannertenvälinen ohjus on matkalla itärannikolle, esiin nousee Yhdysvaltojen ydinsotastrategian erittäin vaarallinen seuraava vaihe. Laukaisu varoituksesta -politiikka nojaa periaatteeseen, että Yhdysvallat laukaisee ydinaseensa heti, kun sen ennakkovaroitusjärjestelmän sensorit varoittavat uhkaavasta ydinasehyökkäyksestä. Herkkä liipasinsormi -politiikka sisältää itsessään katastrofin ainekset, sillä vahingossa tai ilman mandaattia tapahtuvan laukaisun riskit ovat suuret.
Presidentti saa tietää tilanteesta nopeasti, tässä tapauksessa kolme minuuttia 30 sekuntia laukaisun jälkeen, mutta kun häntä on evästetty tilanteesta, hänellä on vain kuusi minuuttia aikaa harkita ja päättää, mitkä ydinohjukset laukaistaan vastaiskuun, Jacobsen kirjoittaa. Entinen presidentti Ronald Reagan kirjoitti muistelmissaan: ”Kuusi minuuttia aikaa reagoida tutkan näytöllä näkyvään täplään ja päättää, päästääkö helvetti valloilleen! Miten kukaan voi toimia järkevästi sellaisessa ajassa?”
Yhdysvaltain armeijan komentorakenne on siinä mielessä mielenkiintoinen, että ainoastaan Yhdsvaltain presidentillä, armeijan ylipäälliköllä, on oikeus laukaista ydinaseet. Siihen hän ei myöskään tarvitse lupaa keneltäkään, ei puolustusministeriltä, sotilasneuvonantajilta, eikä kongressilta. Tästä syystä ydinasesalkku – joka tunnetaan nimellä Jalkapallo – kulkee aina presidentin mukana, olipa hän missä hyvänsä. Jalkapallosta puolestaan löytyy ”Musta kirja”, josta löytyy yksinkertainen lista kostoiskun kohteista, mitä ydinaseita käyttää ja arviot iskun uhrien määrästä.
Ydinsota etenee kuin parhainkin jännityskirja. Miten ihminen, olkoon miten ”maailman johtaja” hyvänsä, pystyy toimimaan tässä tilanteessa? Jacobsen rakentaa uskottavan tilannekuvauksen kun minuutit kuluvat, eikä presidentillä ole kattavaa tilannekuvaa. Mitä jos ohjuksessa ei olekaan ydintaistelukärkeä, vaan se onkin kemiallinen tai biologinen ase? Voiko kyseessä olla vahinkolaukaisu? Mitä maailmalle tapahtuu jos Yhdysvallat vastaa iskuun? Mutta entä jos…? Jossitteluille ei kuitenkaan ole aikaa, kun turvallisuuspalvelun miehet jo raahaavat presidenttiä turvaan ja paineet kasautuvat.
Venäjän tilanne tässä skenaariossa on mielenkiintoinen. Sillä ei ole osaa eikä arpaa tapahtumiin, mutta miten maa reagoi kun sen satelliittijärjestelmät havaitsevat Yhdysvaltojen ballististen ohjusten vastaiskun? Saavuttaakseen Pohjois-Korean, ydinohjusten on nimittäin lennettävä Venäjän ilmatilan yli. Venäjän ennakkovaroitussatelliitit eivät kuitenkaan ole kovinkaan tarkkoja, joten on riski, että maa tulkitsee ohjukset itseensä kohdistetuiksi. Tällaisessa tilanteessa on oleellista, että kahden maan välinen kommunikaatioyhteys on saumaton, jotta väärinymmärryksiä ei tapahdu, mutta sitä se ei kuitenkaan nykyisessä tilanteessa ole.
Neuvostoliiton johtajat pelkäsivät kylmän sodan aikaan, että Yhdysvallat suunnittelivat massiivista ennalta ehkäisevää ydinohjusiskua Neuvostoliittoa vastaan. Kuten kirjassa käy ilmi, tämä pelko ei ollut aivan turha, sillä SIOP eli integroitu toimintasuunnitelma todella oli olemassa. Vainoharhaisessa ilmapiirissä Neuvostoliitto puolestaan kehitti järjestelmän nimeltä Perimetr, ”Kuolleen miehen kytkin”. Tämä järjestelmä takaisi, että jos Moskovaan tehtäisiin ydinaseisku, Venäjän kaikki ydinaseet laukaistaisiin ja että ydinsota jatkuisi siihen saakka, kunnes koko arsenaali on käytetty. Putin on myös varmistanut haastattelussa vuonna 2018, että ydinaseita voitaisiin käyttää pelkän ennakkovaroitusjärjestelmän ilmoituksen perusteella, odottamatta niiden varsinaista maaliin osumista.
Tässä vaiheessa skenaarioon astuu mukaan Eurooppa, koska vuonna 2014 Venäjän federaatio palautti virallisesti voimaan doktriinin, jonka mukaan NATO on sen vastustaja. Venäläiset kenraalit esittelevät näkemyksiään, siitä mitä ihmettä Yhdysvalloissa ja Euroopassa sijaitsevissa NATO:n lentotukikohdissa on oikein meneillään ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Samalla Euroopan tulevaisuus on vaakalaudalla, kun turvallisuusneuvoston sihteeri välittää tiedot lähestyvistä mannertenvälisistä ohjuksista Venäjän vainoharhaiselle presidentille.
Jacobsenin kuvaus sodan etenemisestä on epämiellyttävän uskottavaa luettavaa, eikä lukijan tuskaa helpota hyvin elävät kuvaukset siitä minkälainen kohtalo on luvassa ihmisille, jotka kohtaavat ydinaseen voiman silmästä silmään.
Tässä skenaariossa esitellään myös eräs kiinnostava kulma, jota ei ehkä tule heti ajatelleeksi: yhden ydinkärjen räjäyttäminen korkealla ionosfäärissä. Ydinaseen fyysinen tuhovoima jää tässä tapauksessa olemattomaksi, mutta sen sähkömagneettinen pulssi käytännössä tuhoaa Yhdysvaltain koko sähköverkon. EMP-aseet eivät ole sinänsä uusi asia, mutta ainakin itselleni tuhon laajuus tällaisessa tapauksessa tuli täytenä yllätyksenä: yhteiskunta astuisi yhdellä iskulla sähköä edeltävään aikakauteen. Tällainen mahdollisuus ei ole aivan tuulesta temmattu. Vuonna 2016 Pohjois-Korea laukaisi satelliitin, jonka epäiltiin kantavan pientä ydinkärkeä ja jonka epätavallinen kiertorata lensi suoraan Yhdysvaltojen yli. Epäilyksiä ei myöskään hälventänyt Pohjois-Korean seuraavana vuonna julkaistu tekninen selvitys Ydinaseiden sähkömagneettisen pulssin voima.
Mitä maailmasta on jäljellä tällaisen skenaarion jälkeen? Vähintään kaksi miljardia ihmistä on kuollut, luultavammin viisi. Jacobsen uppoutuu ydintuhon ja ydintalven jälkeiseen maailmaan, josta tuskin tullaan enää nousemaan sellaiseen maailmaan, jonka me olemme oppineet tuntemaan. Ydinsodassa ei ole voittajia eikä siinä ole mitään mieltä, mutta silti se on realistinen mahdollisuus yhden väärinymmärryksen ja yhden väärän päätöksen päässä. Luvassa on hyvin kirjoitettua, hyvin perusteltua ja taattua pahan mielen lukemista, suosittelen kaikille.