Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mitkä kannet! Mitkä välilehdet! Upeeta! Historian havina on käsin kosketeltavaa kirjan ruskeantummasävyisessä ilmiasussa. Houkuttelevan rauhallinen. Aistikas. Ainakin kirjan ulkoasun suunnittelija, kuka graafikko lienee, on onnistunut tehtävässään.
Ja kun noin on, on juhlavan ylellinen tunne pujahtaa historianopettaja Elise Pihlajaniemen (s. 1985) mukana maamme keskiaikaisten linnojen ja linnaelämisen maailmoihin. Myös raunioituneisiin, unohtuneisiin linnapaikkoihin. Kaikkiaan kirja esittelee yhdeksän keskiaikaista linnaa: Turun linnan, Hämeen linnan, Viipurin linnan, Kuusiston piispanlinnan, Raaseporin linnan, Korsholman, Kastelholman, Olavinlinnan ja Kajaanin linnan.
Viitteitä kirjassa on liki tuhannen verran, mikä takaa asioiden uskottavuuden, perehtyneisyyden. Silti kirja on tarinointimuodossaan luettavaa, vähemmän tieteellisen kuivaa tekstiä. Elise Pihlajaniemi pitää ikään kuin lukijansa kädestä kiinni, eikä päästä lukijan ajatuksia karkailemaan ties minne mielikuvituksen syrjäpoluille, linnankäytäville. Lukiessa tunne on yhtä turvallisen valaiseva kuin Ilari Aallon hienossa historiallisessa teoksessa Vuosi keskiajan Suomessa.
Kirjan eläväisempi osuus löytyy alkupuolelta ja ”kuolleempi” faktapuoli kunkin linnan synty- ja loppuhistoriasta.
Linnoissa elettiin ja asuttiin, nukuttiin, syötiin ja sairasteltiin. Sodittiin ja valmistauduttiin uusiin puolustustaisteluihin. Linnan väkiluku saattoi parhaimmillaan ylittää puolentuhannen hengen. Siinä olikin oma tekemisensä, jotta väki saatiin ruokittua. Käytännössä elämän mahdollistivat latokartanot, maanviljelystilat, joissa ruoka tuotettiin ja vierellähän oli veden antimia. Ja paljon kiskottiin veroina maakunnan talonpojilta aina heinistä polttopuihin.
Polttopuumenekki olikin melkoinen, jotta talvinen kosteus ja kylmyys saatiin edes jotenkuten karkotettua kivilinnojen tiloista. Ainakin linnaherrojen asuinpuolelta. Näille ylemmille tietysti myös ruoan piti olla monipuolista ja priimaa, oluesta puhumattakaan.
Linnojen korjausrakentaminen on jatkuvaa. Monenmoista ammattimiestä ja käsityöläistä kuului linnaväkeen: muurareita, suutareita, tynnyrintekijöitä, oluenpanijoita, kutojia, seppiä, pyssyseppiä, vanuttajia, maltaidentekijöitä, haukkojenkouluttajia, pappeja, kirjureita kokkeja, leipureita. Hämeen linnan tilikirjasta löytyy semmoinenkin ammattimies kuin ankeriasmestari. Tietysti myös teurastaja ja mylläri olivat välttämättömiä. Sakkia ja ruokittavia riitti.
Ei voi kuin huokailla lukiessa: hyvin on järjestetty linnaelämän sujuvuus, ainakin rauhan aikana taisteluja odotellessa. Ettei vaan paremmin kuin nykymeno valtakunnan arjessa.
Jos kaikesta huolimatta ei jaksa koko ajan tiiviisti Elise Pihlajaniemen käsivarressa pysyä, voi käydä välillä nielaisemassa Reijo Pakarisen lasten-ja nuortenkirjan Olavinlinnasta Gunillan vieraat, jossa lyhennelmänä samoja linnaelämän asioita. Sitten on taas mukava palata Pihlajaniemen seikkaperäisempään opastukseen, jota voi seurata myös Areenasta.
