Leena Lehtolainen on tullut parhaiten tunnetuksi dekkaristina; hänen Maria Kallio -sarjassaan on jo peräti 16 osaa. Jännityskirjallisuuteen lukeutuu myös henkivartija Hilja Ilveskerosta kertova viiden romaanin kokonaisuus. Kirjailija on kuitenkin kunnostautunut myös muun proosan alalla, ja tämä uusin teos kertookin ihan ilman murhia ja mysteereitä Riika Rummukaisen elämänvaiheista lapsuudesta keski-ikään.
Riika varttuu Lehtolaisen muistakin kirjoista tutulla kaivospaikkakunnalla eli Arpikylässä, joka muistuttaa kovasti kirjailijan omaa kasvuympäristöä Outokumpua. Perheeseen kuuluu vanhempien ja Riikan lisäksi pikkusisko, jonka nimi on ytimekkäästi Sisko. Riika itse on varhaiskypsä ja hyvin musikaalinen lapsi; hän on pienestä asti säveltänyt ja sanoittanut omia laulujaan ja säestää niitä aluksi melodikalla, myöhemmin oikealla pianolla. Myös laulukilpailuissa tulee menestystä, samoin nuorisobändin laulajana, mutta sitten lupaava laulu-ura katkeaa odottamatta. Ehdittyään aikuisuuteen Riika saa kuitenkin toteuttaa itseään salanimellä työskentelevänä pop- ja iskelmämusiikin sanoittajana. Elämään on astunut ihastuksia, rakkauksia ja sittemmin avioliitto ja perhe, mutta myöhemmin myös parisuhdeongelmia ja terveyshuolia. Toteutuvatko Riikan unelmat, saako hän katsella maailmaa ja elämää rakastamiltaan korkeilta paikoilta?
Korkean paikan lumo oli oikein viihdyttävää ja samalla myös ajatuksia herättävää luettavaa. Vähän yli 300 sivua sujuivat nopeasti, kun Riikan vaiheista halusi tietää lisää. Erityisen kiinnostavaa olivat mielestäni lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset, ehkäpä taas kerran siksi, että elämä suoraan sanottuna tuppukylässä 1960- ja 1970-luvuilla tuntui niin perin tutulta. Aikakausia oli elävöitetty monilla yksityiskohdilla musiikista ja yleisistä tapahtumista. Lapsuudenperhe oli kuvattu taitavasti; perheen isä tuntui hyvin sympaattiselta, kun taas äiti jäi Riikalle etäisemmäksi läpi koko elämän.
Lehtolainen on hyvin ammattitaitoinen kirjailija eikä varmasti osaa kirjoittaakaan huonosti, ja siitä tämä romaani on hyvänä esimerkkinä. Joitain kohtia kerronnassa jäin tosin hieman miettimään: jostain syystä osassa luvuista oli minäkertoja, ja osa oli kolmannessa persoonassa, mikä ei juurikaan tuonut lisäarvoa tekstiin. Aikuisen Riikan romanttiset ihastukset tuntuivat ehkä vähän naivisti kirjoitetuilta ja kliseisiltä, mutta ehkä se oli tarkoituksellistakin. Joka tapauksessa miellyttävää lukemista, johon kannattaa tarttua.