Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Leikki-ikäinen Lenni katoaa puistosta, kun hänen äitinsä Kiira suuntaa huomionsa hetkeksi toisaalle joutuessaan rauhoittelemaan itkevää vauvaa; tämä skenaariohan on dekkareissa melko tavallinen, mutta totta kai se koskettaa lukijaa.
Samoihin aikoihin saamme tutustua Liljaan, jonka alakouluikäinen poika Henri katosi koulun luontoretkellä jo 1990-luvulla, mutta häntä ei koskaan löydetty, ja niinpä hänet julistettiin aikoinaan kuolleeksi. Lilja-äiti ei luonnollisestikaan ole päässyt asiasta yli, ja kaiken lisäksi hän on kuuroutunut ja joutunut jättämään työnsä musiikinopettajana. Henrin isä Leokin on vajonnut omiin maailmoihinsa, hän on muistisairas, joten Lilja elää melko yksin vaikeiden tunteidensa kanssa.
Pienen Lennin katoamista alkaa tutkia vastaperustettu poliisipari Matilda Metso ja Elmo Vauramo, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia. Elmo nyt on suht normaali nuori sinkkumies, rockbänditaustoineen kaikkineen, mutta Matilda on lähes patologisen puhumaton; hänen esihenkilönsä Selma Lahtinen toteaakin, että ”kyllä Matilda osaa puhua. Itse asiassa todella hyvinkin; kuulusteluissa hän saa kaivettua ihmisistä sen oleellisimman esiin. Aina muulloin hän vetäytyy kuoreensa.”
Oikeastaan Matilda tuntuu välillä lähes autistiselta, jolloin vertautuminen Silta-sarjan Sagaan on väistämätöntä. Mutta niin tai näin, mielenkiintoiseksi hänet on kuvattu, olkoonkin että tapahtumia ei juurikaan nähdä hänen näkökulmastaan, vaan ainoastaan Elmon ja Liljan sekä tietenkin sen pakollisen tuntemattoman kertojan, jonka salaperäiset Raamatun katkelmilla alkavat osuudet katkovat tavallista kerrontaa.
Mutta voisiko Lennin ja Henrin tapauksilla olla jotain yhteistä, vaikka aikaa onkin kulunut jo kolmisenkymmentä vuotta? Koskeeko tämä myös muutamia muita selvittämättömiksi jääneitä pienten poikien katoamisia?
Tuire Malmstedt on tullut kotimaisten dekkarien lukijoille tutuksi kolmiosaisella Isa Karos -sarjallaan, jonka aloitusosa, Pimeä jää, palkittiin vuoden 2018 parhaana esikoisdekkarina, joten ei hän aivan meriititön kirjailija ole. Tietty dekkariammattitaito paistaa myös Lasitarhasta. Kerronta kulkee sujuvasti eteenpäin, henkilöhahmot on kuvattu paikoitellen hyvinkin taitavasti, ja vaikka loppuratkaisu ei nyt olekaan ehkä niitä kaikkein omaperäisimpiä, sisältyy siihen kuitenkin ihan ovela koukku. Yksin kuuroon maailmaansa ja suunnattomaan suruunsa vaipunut Lilja lienee henkilöistä koskettavin. Lasitarha on sellaista dekkarien perusleipää, jolle on varmasti aina tilauksensa.
