Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tätä kirjaa voisi tarkastella ja arvioida monelta kantilta, sopivimmin varmaan tutkimus- ja tietopohja edellä, mutta voi tätä lukea myös kevyempänä versiona. Niin minä tein etsien ihmisten suoraan kerrottuja kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta liiemmin välittämättä tekijöiden oletuksista ja yhteenvedoista. Sivuja kirjassa on puolentuhatta, kuten oli Malisen ja Tammisen edellisessäkin Jälleenrakentajien lapset : Sotien jälkeinen Suomi lapsen silmin -tietoteoksessa (2017). Perusteellista jälkeä siis molemmissa teoksissa. Käypää luettavaa.
“Koulupakon” tultua voimaan vuonna 1921 pääsivät kaikki lapset irti ainaisesta kotityövelvollisuudesta ja kaverisuhteet lisääntyivät merkittävästi. Ruoan ja perustarpeiden sijaan syntyi uusi huoli: kavereiden riittävyydestä ja siitä, ettei vain jäisi joukkoon kuulumattomaksi ulkopuoliseksi.
Vanhemmat ja opettajat vähemmän voivat vaikuttaa kaveri- tai ystävyyssuhteisiin, joten lapsen ja nuoren tuli itse hoitaa asiat niin, ettei olisi jäänyt yksin ja tullut eristetyksi.
Siinä oli hommaa kyllin. Lopulta kun huonosti kävi alkoi syrjintä, myös opettajien taholta tietyissä määrin. Syitä löytyi kyllä.
Kirjassa on paljon henkilökohtaisia muistumia, mustia kohtia kouluajoilta, ja totta kai maailman parhainta ja tasa-arvoisinta koulua käyneet kansalaiset muistelevat myös hyviä asioita kouluajoiltaan. Tavan kansalaisten joukossa koulunkäynnistään kertovat myös muutamat nimihenkilöt Tarja Halosesta Gustav Hägglundiin.
Mustavalkovalokuvat eri vuosikymmeniltä ovat kirjan suola, siinä missä eri vuosikymmenten lyhyet lapsuudentarinat. Vuosituhannen alkupuolella lapsuuttaan elänyt Olga Hirvonen, (o.s. Vihavainen) Joensuun Mutalasta, edustaa vallan mainiosti noita alkuaikoja tarkkoine havaintoineen. Hänen nelisatasivuista käsinkirjoitettua tarinaansa tekijät kuljettavat verrokkina kirjassa loppusivuille saakka.
Yhteenkuuluvuus ja hyväksytyksi tulemisen tarve kun on saavutettu niin mikäs on ihmisenä ollessa ja elellessä ikäkaudesta riippumatta.
Mutta ei tuohon hyvään lopputulokseen suoraa tietä ole. Joutuu kokemaan monenlaista pientä harmia, kuten Tuula Hirvonen (s. 1948), joka kotona usein sai piiskaa perheen vilkkaana ja vanhimpana lapsena. Naapurin Veikosta, serkusta, hän sai tasavertaisen toverin ja pääsi poikain leikkeihin kotitantereella, mutta koulussa, ja jo ensimmäisellä koulumatkalla, kaikki oli toisin.
“Jonkun matkaa ajettuamme minua hieman ihmetytti, kun Veikko ei puhunut minulle mitään. Joku vieras poika oli liittynyt joukkoomme ja lähempää koulua heitä oli useita. Huomasin myös, että pojat olivat keräytyneet omiin ryhmiinsä pyöriensä ympärille, eikä kukaan pojista ollut tuntevinaankaan minua. Miten käsittämätöntä se mielestäni olikaan. ‘Me tuonne likkojen kanssa’ hän tiuskaisi minulle, kun vielä yritin seurata häntä.
Niin koulu alkoi ja pian minä opin ymmärtämään, että Veikko oli minun kaverini vasta kun viimeinen poika oli kääntynyt kotipihalleen. Kotiin tultuamme leikkimme jatkuivat entiseen tapaan.”
Lisätietoa löytyy Lapsuuden historiaa -palvelusta.