Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Paine selässä sai Dunjan ajattelemaan leikkiä, jota hänellä oli tapana leikkiä lapsena. Pulleri pulleri pukki, monellako sarvella pökki? Mutta tällä kertaa hänen selkäänsä vasten ei painunut sormenpäitä vaan pistoolin piippu.”
Miinus kahdeksantoista astetta -kirjan lukukokemukselle ei liene lopultakaan kovin paha spoilaus, vaikka kertookin heti arvostelun alussa, että Dunjan selkää vasten painui pistoolin piippu, sillä niin paljon pistooleita ja muita aseita tässä teoksessa heilutellaan. Hyvin kliseisesti ilmaistuna kirjasta ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita eivätkä liioin ruumiit jää pariin kainoon vainajaan.
Romaanin alkutapahtumatkin ovat kuin suoraan toimintaelokuvasta – täytyy tosin myöntää, etten ole tämän genren leffoja kovin paljon nähnyt, mutta autokaahauksia niissä on aina ollut. Nyt tissutteluun taipuvainen rikososaston päällikkö Astrid Tuvesson päättää osoittaa poliisin arvovaltansa holtittomalle ohittajalle, mutta ajojahti päättyy siihen, että bemarikuski ajaa Helsingborgin satamassa laiturilta mereen. Seuranneissa tutkimuksissa käykin sitten ilmi, että kuljettaja Peter Brise on mitä ilmeisimmin ollut kuolleena ja jäädytettynä jo pari kuukautta. Tässä siis pähkinää purtavaksi Fabian Riskille ja hänen kollegoilleen.
Seuraa sitten reilut viisisataa sivua vauhtia, toimintaa, rikoksia ja erinäisiä ratkaisuyrityksiä; väliin mahtuu myös Fabianin perheproblematiikkaa. Olen tämän sarjan aiempien osien (Pimeään jäänyt, 2015 ja Yhdeksäs hauta, 2016) kohdalla kaivannut Fabianin henkilöhahmolle vähän enemmän lihaa luiden ympärille, mutta jostain syystä hän jää edelleenkin minusta valjuksi ja etäiseksi, kun taas hänen teini-ikäiset lapsensa, metallimusiikkia kuunteleva Theodor ja ouija-laudan salaisuuksiin perehtyvä Matilda tuntuvat paljon eläväisemmiltä kuin isänsä ja jossain määrin myös taiteilijanuraa luova Sonja-äitinsä.
Mitä sitten tulee Fabianin tanskalaiseen kollegaan Dunjaan olen aina ollut lievästi sanottuna kahden vaiheilla: hän on kyllä taitavasti kuvattu hahmo, mutta mahtaako hän sittenkään olla aivan välttämätön romaanien kokonaisuuden kannalta? Jotenkin uskoisin, että Ahnhemin kaltainen taitava kirjailija pystyisi luomaan juonikuviot toimiviksi muutenkin. Mutta ehkäpä Dunjan merkitys vielä kasvaa sarjan edetessä.
Kirjan pääteema, identiteettivarkaudet, on tietenkin ajankohtainen ja mielenkiintoinen, jos kohta oikeassa elämässä niistä selvitäänkin varmaan vähän vähemmillä murhilla ja suoraan sanottuna mielikuvituksellisilla väkivallanteoilla. Mutta olihan Miinus kahdeksantoista astetta lukukokemuksena todella jännittävä jopa tällaiselle vanhalle dekkarinlukijalle.
